Smile, everyone loves a moron, eli riemuidiootti huvipuistossa

Olen tunnetusti huono käymään kotikaupungissani missään muualla kuin salilla. Niin, ja hampurilaisella, ei unohdeta niitä. Mutta noin niinkuin yleensä ottaen en ole mikään luovan ilmaisun meiningeissä hilluva kulttuuritantta. Eihän minulla ole edes semmoista värikästä kaftaania ja mustia silmälasinpokia.

Mun käsitystä ässästä kotikaupunkimatkailusta edustaa esimerkiksi Särkänniemi. Olen selkeää huvipuistokohderyhmää, useimmat laitteet kestävät sen puoli minuuttia, eli ne on optimoitu minun keskittymiskyvylleni. Minun ja niiden minua puolta metriä lyhyempien ihmiskääpiöiden, jotka muuten nykyään voitan jonoonjuoksemisessa. Like a boss. Olen myös aika varma, että tämä lapsenriemuinen suhtautuminen huvipuistoihin johtuu myös osittain siitä, että lapsuudessani lähin sellainen oli Zoolandia, jossa hauskinta oli uloskäynti. Sekä vähän se, että elefantilta tuli iso kakka.

Mutta tänään oli, toki muutaman vuoden pitäiskö-ehkä-pitäiskö-jahkaamisen ja ehdinhän-mä-sitten-varmasti-käydä-salilla-suunnittelun jälkeen, vuorossa se huvipuistopäivä vuodesta. Ilmeet kertokoon enemmän kuin tuhat whineä.

No se riemuidiootti

Se sama. Kastuneena.

Joku tykkää riemuidiootistakin
 

Pitihän sen sitten innosta piukeana, onnesta soikeana ja pari muutakin muotokielen kliseetä kirjaimellisesti täyttäen laukata läpi kaikki pää-alaspäin-kierteellä-wuhuu-viuh-vauh-laitehommelit. Ja ne vähän vähemmillä kierteilläkin menneet, ihan vain koska voi. Tai koska niissä kastuu. Tosin minusta tuntuu, että silloin mun lapsuudessa ne laitteet olivat paljon isompia. Lisäksi en muista, että vimpaimien turvakaaret olisivat tehneet reisipläskeistäni niin näyttävät puristaessaan ne tiiviiksi lituskaksi penkkiä vasten. Kysymyshän ei ole siitä, että saatanpa olla ihan inasen (noh, puoli inaa) isompi.

Sen verran toki olen aikuistunut, että avoimesti ja ääneen kauhistelin lettu-hillo-lautasen hintaa ja join sen sijaan vissyä. Sekin kallista. Sitten menin karuselliin.