Ennen kaikki oli… -haaste osa 1: Maailman keski-ikäisin parikymppinen
Jos joku ei vielä tiedä mistä on kyse, niin tsek: Puutalobaby-blogin muisteluhaaste. Jaaritukset siis sikseen, ja katse menneisyyteen!
Elokuu 1999
Minä olen 21-vuotias, ja omasta mielestäni minä omistan maailman. Tai ainakin aion, koska selkeästihän minä jo osaan ja tiedän kaiken tarpeellisen. Osaan ratkaista niin työttömyys-, nälänhätä- kuin ympäristöongelmat. Voi kunpa ihmiset nyt vain tajuaisivat kysyä.
Elokuussa 1999 aloitan 4 opiskeluvuottani Oulun yliopistossa. Isona minusta tulee kuulkaas tietotekniikan diplomi-insinööri! Tai no, opiskelu ja opiskelu, lähinnä baarissanotkumisvuosiahan nämä. Luennoilla ei ole pakko käydä, eivätkä laitoksen opetushenkilöstön pedagogiset taidot varsinaisesti toimi sisäänheittäjinä. Tutkijatyypit näyttivät tuohon aikaan nauttivan luentojen pitämisestä aivan yhtä paljon kuin minä niiden kuuntelemisesta. Luvassa on lähes poikkeuksetta suoraan piirtoheitinkalvolta hiljaisella ja tuskaisen hitaalla äänellä luettua tussitöherrystä jostain toroideista tai diodeista. Ja sitten integroidaan niin maan perkeleesti. Mä luen ne sitten kirjasta, joskus. Alkaa olla tuskallisen selvää, että juuri mikään, mitä meidän koulutusohjelmassamme opetetaan, ei tule olemaan tosielämässä hyödyllistä muuten kuin hyvällä tuurilla Trivial Pursuitissa. It-alan nousu on tullut puskista myös yliopistolle, eikä koulutus ole oikein ajantasalla.
Tämä on juuri sitä aikaa, kun maailma on avoinna, ainakin jos maailmalla tarkoittaa tietotekniikkaan liittyviä töitä. Alan duuneihin revitään niin kokkeja kuin taksikuskejakin ja riittää, kun on joskus nähnyt tietokoneen, tai edes kuullut sellaisesta. Joten pienet arat opiskelijatytötkin pääsevät hyppäämään päivätyöjunaan, matkapuhelinkoodareiksi ainakin. Työpaikka samassa muurahaiskeossa noin tuhannen muun it-duunarin kanssa ei ehkä ole se seksikkäin mahdollinen, mutta minäpä saan kuukausipalkkaa, semmoiset 8000 markkaa kuukaudessa! Ja virkistyspäivinä ihan käsittämättömän rumia firman logoilla varustettuja tuulipukuja (näitä näkee vielä vuosiakin myöhemmin kaupan kirpputoreilla), miesten malleina. Hienoja ja hurjia tulevaisuudenvisioita maalaillaan eikä kukaan edes näe mahdollisuutta muuhun kuin tietotekniikan jatkuvaan ja päättymättömään kukoistukseen. Hhehheh, onneksi minä valitsin tällaisen ainatäystyöllistävän tulevaisuuden alan, minähän sanoin, että tiedän kaiken.
Olen siis viettänyt useamman vuoden iloisena (ja varsin humalaisena) opiskelijaelämäaktiivina käyden samalla töissä. Vaikka opiskelijajärjestöt ja muut oheiset olivat kaukaa Varsinais-Suomesta muuttaneelle ihan loistava tapa tutustua ihmisiin ja päästä uuteen kaupunkiin vähäsen kiinni, tässä vaiheessa alkaa pikkuhiljaa riittää. Huumori alkaa toistaa itseään ja dokaaminen myös. Ikuiset kyllä-ennen-juotiin-vielä-enemmän-viinaa-opiskelijalegendat väsyttävät eikä jaksa kiinnostaa, kuka juo eniten kaljaa nenän kautta tai kuka sammui mihinkin.
Lisäksi joka paikassa, niin töissä kuin opiskelussa, on melkein pelkkiä miehiä. Miehiä tuntuu olevan tasan kahta lajia, beigeihin reisitaskuhousuihin ja turvakenkiin pukeutuvia nörttimiehiä ja pukuja pitäviä lipeviä myyntisetiä. Jos jossain on joku nainen, hän on todennäköisesti sihteeri (tai erehtynyt paikasta), joka ensimmäisenä hihittäen tekee selväksi, ettei ymmärrä tietokoneista mitään, eikä haluakaan. Hajontaa ei juurikaan näy, enkä oikein tiedä millainen minun sitten pitäisi olla, töissä tai koulussa, että olisin aikuinen ja edes jotenkin uskottava asiantuntijana. Kokemuksen ja itsevarmuuden sijaan panostan ulkoiseen, leikkaan tätipunaruskean pottatukan ja ostan jakkupuvun.
Elämä hymyilee, minä en.
On omistusasunto, ja toinen tuleva diplomi-insinööri avomiehenä. Ollaan seurusteltu (tai ”seurusteltu”) melkein koko opiskeluaika. Suhteesta kertonevat riittävästi tuolloiset lempisanontani: ”miksi mennä merta edemmäs kalaan” ja ”ei se vaihtamalla parane”. Fiksumpi olisi ehkä miettinyt hetkisen tätä, eikä sitä teoreettista ratkaisua nälänhätäongelmaan.
Toki saman opiskelualan poikaystävä on iso tuki ja turva. Sen lisäksi, että se auttoi asioissa, joita en itse vielä juuri kotoa muuttaneena ihan osannut (kuten vaikka sellaiset mysteerit kuin lampunvaihto ja laskun maksu verkkopankissa) ja kantoi painavia juttuja, oli myös kolmas seikka. Etenkin niissä alkoholinhuuruisissa opiskelujutuissa (ilmeisesti kuitenkin on muunlaisiakin) oli todella kiva, kun lähmäiset ja ihan hirmuisen humalaiset, ja joskus suoraan sanottuna nuorelle maalaistytölle vähän pelottavatkin, lähestymisyritykset (joita tuli siis lähinnä siksi, koska naisia tosiaan tuolloin oli ehkä kaksi sadasta alan opiskelijasta) torjuttiin paikalle reviiriään tomerasti tömistellen vartioimaan tulevan poikaystävän toimesta.
Nyt poikaystävä on kuitenkin vuoden Tokiossa töissä ja olen saanut ihmetellä elämistä ja olemista itsekseen. ”Olisin muuten luullut, että huomaisin tässä jotain eroa”, mietin; ”mutta eihän se vaihtamalla parane”. Ja sitä paitsi, kun lähden hetken päästä kuukaudeksi Tokioon lomailemaan, mulla on asuinpaikka tiedossa.
Minä itse ulospäin on täsmälleen sellainen kestämätön juusto- ja laatuviini-iltoja pariskunnittain viettävä snobi, jota tänäpäivänä haluaisin vetää avarilla lättyyn (ja rightly so), enkä usko, että on mitenkään edes mahdollista olla tuota keskiluokkaisempi. Kyllä, yksi harrastuksistani oli ”matkustelu” ja muistin myös aina mainita kaikki näkemäni suurenmoiset taide-elämykset. Nimeltä. ”Ah, Guernican sisäinen palo tuli mielestäni parhaiten esiin iltaruskon vastavalossa”. Jos maistat suussasi nyt vähän oksennuksen, se olen minä vuonna 1999. Pahoittelen.
”Tässä sitä ollaan, loppuelämä suunniteltuna”, ajattelen, pyöritellessäni Riedelin punaviinilasia ja miettiessäni, minkä värisen olkatopatun laatuvillakangasblazerin ostan seuraavaksi.