Blogitotuuksia, joita en allekirjoita (enää)
Olen blogannut jostain myöhäiseltä pronssikaudelta asti. Tai no, useamman vuoden ainakin. Siinä ajassa ehtii jo lueskella ja ihmetellä melkoisen monenlaista kummallista ja päätöntä postausta. Ja sitten on vielä ne muidenkin ihmisten kirjoittamat jutut. Blogimaailmassa on tänä aikana muodostuneet omat vakiolausahdukset, -kliseet ja -totuudet, joilla selvitään ikävään sävyyn syyttelevistä kommenttikarikoista. Muutamat niistä, joita toki itsekin olen ihan ilolla puolustuksekseni käyttänyt, ovat minusta tarkemmin ajatellen aika hassuja. Esim:
Kerron vain positiivisia tuotearviota, koska muuten jonkun lempituote voi jäädä löytämättä! Jjep, sehän juuri onkin maailmassa ongelmana, ihmiset ostavat liian vähän ripsiväriä ja taikavaikutteisia naamarasvoja. Todellisuudessa jätän negatiiviset ilmaistuotearviot kirjoittamatta, koska toivon, että ensi kerralla minulle tajuttaisiin lähettää jotain _kivaa_.
Minussa on niin paljon muutakin kuin tämä blogi! Totta, esim. itsehän pidän myös treeniblogia. Ongelmahan tässä on, että ihan sama osatotuusongelmahan pätee työkavereihin, sukulaisiin ja kaikkiin ihmisiin joita tapaamme vain tietyissä olosuhteissa. Eikä se yhtään estä meitä muodostamasta heistä mielestämme täysin oikeaa mielikuvaa tai olemaan heistä kovastikin mieltä. Ei kenestäkään pysty muodostamaan absoluuttista ja oikeudenmukaista kokonaiskuvaa. Ja kyllä se blogi antaa kuvan ajatus- ja arvomaailmasta, vaikka ei jokaista kauppareissulla ostettua luomupäärynää siihen dokumentoisikaan. Minun blogini kertoo varmasti maailmankuvastani enemmän kuin kukaan haluaa edes tietää.
Haluan keskittyä positiiviseen blogissani, koska maailma on niin täynnä negatiiviseen keskittyviä blogeja! Tarkemmin ajatellen minä näen blogimaailmassa enimmäkseen vain höttöhattaraa, suloisuutta ja omaa erityisyyttä. Elämän kurjuutta ja raadollisuutta edes henkilökohtaisella tasolla pohtivat blogit ovat oikeastaan ihan tosi harvassa. En itse kirjoita surullisista ja ikävistä asioista, koska niiden lukeminen ja ajatteleminen on minulle itselleni raskasta ja noh, surullista. Nauran mieluummin jollekin aika hölmölle. Surulliset asiat ovat vaikeita, kirjoittajalle ja lukijalle. Pälleily ja höpöys, not so much.
Kirjoitan vain itselleni! Jos kirjoittaisin vain itselleni, tekisin sen tekstitiedostoon koneelleni. Kirjoitan tekstejä, joiden kirjoittamisesta tykkään, mutta kyllä ne on myös kirjoitettu siksi, että saisin mielestäni ansaitsemaani ihailua ja ylistystä ylivertaisesta blogistani lukijoiltani.
Kirjoitan blogiani inspiroidakseni lukijoitani! Kyllä, katsokaa kiitollisna, kun valaisen tyhjänmustaa elämänne ankeutta suurella viisaudellani. Tämän takia en harrasta hyväntekeväisyyttä, minulla on sitä varten tämä blogi. Tai sitten kirjoitan blogia, koska tykkään kirjoittamisesta ja siitä, että juttujani luetaan.
Kirjoitan nimimerkillä. Omalla nimellä. Eiku nimimerkillä… Välillä nimimerkkiblogi, jossa ei tehdä graafisia ja intiimejä limakalvokontakteja tuntuu muinaisjäänteeltä. Yritänkö piilotella jotain? Yritänkö!? Häh? Noh, kun kerran nimimerkillä aloitin, jatkan tällä, kunnes joku osoittaa mitä suoranaista hyötyä saan oman nimeni käyttämisestä. Siis muutakin kuin sen, että se on juuri tänä vuonna ajan hengen mukaista ja oikein.
Ja itsehän nykyään vastaan kommentteihin yleensä vittuilulla. Niihin positiivisiinkin, ihan vain varmuuden vuoksi.