Blogiuravalintoja

Usein ihmiset aloittavat bloginsa perifiksusti miettimällä sille suuntaa: mistä he haluavat kirjoittaa, ja mitkä aihealueet he kokevat omimmikseen. Minä aloitan bloggaamisen ja öö… ihan melkein heti noin neljä vuotta myöhemmin pohdin, että kas, onpa hyvä, että aloittanut bloggaamaan mistään seuraavista:

• Ruokabloggaajaksi olen aivan liian ahne. Siis todellakin aivan liian ahne. Ei ole ihmisellä taikka mustekalankaltaisella lonkeroalienillä tarpeeksi ulokkeita, joilla laskea ne kerrat, kun olen tyylikkään herkullisen ruokakuvan sijaan huomannut katselevani murusia lautaselta. Riippumatta siitä, oliko tekele ravintolakokin vai oman keittiön. Ei sitä ehdi kuvata, mitä jos joku toinen vie sen sillä aikaa. Lisäksi mielestäni maailman ensteks parasta ruokaa ovat oikeat ja hyvintehdyt hampurilaiset. Olen siis hampurilaissnobi, eli vähän niinkuin tyyppi, joka käyttää vain aitoja Crocseja, koska feikit nyt olisivat vain junttia.
• Mielipidebloggaaja. Mielipiteitähän mulla on, ihan useitakin, ja mikä yllättävintä, ne ovat kaikki tosi oikeita. Aina. Mutta mielipidebloggaajalta usein odotetaan edes alkeellista keskustelutaitoa, tai jos ei sitä, niin ylipäätään kiinnostusta siihen, onko joku hänen kanssaan samaa mieltä. Viimeksi kun katsoin, en tällaista itseltäni löytänyt. Who am I kidding. Enhän minä mitään katsonut. Paitsi kissavideoita.
• Tyylibloggaaja. Niin, tyyli- ja ostamisblogistahan tämä kaikki mulla lähti. Ei puhuta tästä enää ikinä.
• Musiikkibloggaaja. Kuuntelen liikaa Iron Maidenia ollakseni millään tasolla uskottava. Olen aivan liian keski-ikäinen hengatakseni indie-henkisillä mutafestareilla (Mitä! Eikö täällä saa punaviiniä lasista, ja tiedättekö te, mitä makroravinteita tuo paella sisältää? Tiedättetkö!?). Rokkariksi olen liian täti, revityt pillifarkut herättävät lähinnä parsimisvaistot, enkä osaa tehdä riittävän hyviä rajauksia ollakseni gootti. En ole yhtään riittävän hipster (itseasiassa, nuorten miesten täysparrat usein saavat minut usein spontaanisti nauramaan, sen lisäksi että sujuvasti puhun heistä ”nuorina miehinä”) elektroa pimputtaville city-festareille.
• Lemmikkibloggaaja. Tähänhän mulla olisi teoreettiset, karvaiset ainekset. Noiden karvaläskien omasta-mielestäni-ah-niin-hulvattomat seikkailut voisivat muotoutua useiden juttujen jatkuvaksi blogimuotoiseksi virraksi. Ongelmaksi nousee se, että nämä eivät ole loppujen lopuksi itsestänikään pidemmän päälle kovin kiinnostavia, ihan oikeasti joutuu toisinaan vähän pusertamaan, että saa puolessa vuodessa koostettua jonkun ”hassut eläimeni” -jutun. Teen noita lähinnä vakuudeksi itselleni siitä, että lemmikkien omistaminen kannattaa. Lisäksi, lemmikkien kuvaaminen on saatanasta. Ainoa hetki, jolloin nuo ovat paikallaan on, kun ne nuolevat takapuoltaan. Ja olemme kaikki varmasti yhtä mieltä siitä, että näitä olemme nähneet tarpeeksi. Nyt ymmärrän, miksi ihmiset ottavat mieluummin niitä yläviistonaamakuvia itsestään.
• Meikkibloggaaja. Niinno, onhan Antti Tuiskukin laulaja.
• Matkabloggaaja. Tähän hommaan kyllä alan heti, kun joku keksii molekyylisiirtimen. Minä sitten vihaanvihaanvihaan siirtymistä. Oli se juna, auto tahi lentokone, mikä tahansa, mikä pakottaa jöpöttämään arseellaan täysin paikallaan. Puhuttamakaan siitä, miten työmatkajunailu on kiristänyt pinnaani sekä luottamustani minkään sortin aikataulupitävyyden suhteen. Ei se matka, vaan se päämäärä, gaddämmit.
• Parisuhdebloggaaja. Onkohan tällaisia edes? Sinkkublogeja ja perheblogeja on, hääblogeja ja eroblogeja on, ehkä sitten parisuhdeblogejakin. Mutta koska taloutemme rakentuu kahdesta lammasvauvan aggressiot ja pupujussin temperamentin omaavasta henkilöstä, olisi tässä yritelmässä draaman kaari melkolailla loiva.

Että maailma ei ehkä tarvitse whinebloggaajaa, mutta ainakin olen valinnut pahoista pienimmän:

(kuva)