Ennen kaikki oli… -haaste osa 2: On mulla persoonallisuus, kato vaikka!

Huhtikuu 2003

Olen 25 ja valmistunut yliopistosta vuosi sitten. Ja eronnut myös, siitä teekkaripoikaystävästä. Oman alan päivätöitäkin olen paiskinut nyt jo viisi vuotta, matkapuhelinjätti on vain matkanvarrella vaihtunut pienempän toimistoon. Se ei tunnu enää ollenkaan niin hienolta, vaikka olenkin onnistunut välttämään it-alalle yhä useammin ilmestyvät yt-neuvottelut ja työttömyyskassat. Olen vakuuttunut, että se on vain tuuria.

Ero on ollut kova paikka, olen ensimmäistä kertaa ihan omillani. Olen viettänyt koko opiskeluajan piilotellen maailmanomistajapoikaystävän varjossa, etten ole sen kummemmin joutunut miettimään kuka minä olen. Ja olenko sittenkään ihan niin varma, että tämä keski-ikäistyminen on juuri nyt ja juuri minua varten. Ympärillä osa ihmisistä jatkaa vielä opiskelijaelämässä teini-ikäisten kanssa kuin fuksivuotetaan, osa perustaa perhettä, ostaa koiraa ja muuttaa omakotitaloon. Kumpikaan niistä ei tunnu omalta.

Olo on vähän irtonainen, mutta ennemmin hyvällä tavalla kuin pelottavasti. Alan ihmettelemään, mitä sitä elämällään tekisi, ja mitä haluaisi. No en ainakaan diplomi-insinöörimiestä, se on varma! Ratkaisu on ilmiselvä ja looginen: minä alan joksikin hevariksi. Tai gootiksi. Totta kai alan. Tai ainakin värjään tukkani pikimustaksi ja otan kielilävistyksen. Jotain edes.

Löydän uusia kavereita ja ystäviä, tyttöilytyttöjä, joiden kanssa valloitamme kaupungin hihityksellämme viikonloppuisin. Ja joskus viikollakin. Mulla on biletoppi, glitterhuulikiiltoa ja kilisevät korvakorut. Ne päällä tuntuu kuin omistaisi, jos ei maailman, niin ainakin kyseisen baarin. Ensimmäistä kertaa kunnon sinkkuelämää viettävänä, sisimmässäni edelleen ujona maalaistyttönä, pääsen tutustumaan lihatiskibaariskeneen, joka on oikeastaan aika hupaisa, kunhan ei ajattele liikaa. Ja se on tosi helppoa, kun on nousuhumalassa.

Kun opiskeluaikana yksi sadasta on nainen, on baarissa suhdeluku tasaisempi. Toisaalta, täällä olevista miehistä osa on melko varmasti jutellut aikaisemminkin naisen kanssa. Hämmennyn ajatuksesta, että miehet ostavat minulla juotavaa (juon geeteetä, ihan vain, koska kukaan muu ei), vain jotta pääsisivät juttelemaan kanssani. Hämmennys ei kuitenkaan jatku kauaa, kun tajuan saman koskevan kaikkia, joilla on XX-kromosomi. Siirryn hyvin nopeasti maksamaan juomani itse ja vastaamaan vittuilun sijaan kohteliaasti ”ei, kiitos.”.

Opiskelukaverien perheenperustamisvimmasta huolimatta, kumma kyllä, en juurikaan ajattele kuolevani yksin. Mulla on jotenkin liian kiire yrittää hiffata, kuka minä oikein olen. Ja treenata! Ikuiseen sohvaperunuuteen ja hikoilunvihaamiseen tuomittu minä on Löytänyt Urheilun. Se alkaa varovaisesti spinningillä ja bodypumpilla kerran viikossa ja vähitellen kokeilen kaikkea baletista potkunyrkkeilyyn. Ihmettelen muuttuvaa kroppaa ja sitä tunnetta, kun pää ja keho toimivat yhteistyössä. Viikot treenaan ja syön kurinalaisesti ja viikonloput hummaan iloisesti baarissa. Se on itseasiassa toimivampi yhdistelmä kuin voisi luulla.

Välillä ajattelen, että suuri ja erikoislaatuinen persoonani ja sisäinen lahjakkuuteni pääsevät nyt vasta kukkaan, kun kukaan ei ole tukahduttamassa erinomaisuuttani. Olen, kuten tavallista, ihan hemmetin väärässä. Olen aivan samanlainen kuin ennenkin, en erinomaisempi vaan vähän vanhempi vain.

Minua ei oikeastaan juurikaan vaivaa ajatus, että en edes seurustele. En tapaa oikein ketään, josta pitäisin tarpeeksi. Kaikissa on muka jotain vikaa. Luultavasti siksi, etten oikein edes tiedä, millainen se etsimäni tyyppi olisi, joten rumat housut ja hassu keskijakaus tuntuvat helpoilta syiltä olla kiinnostumatta. Jossain vaiheessa tajuan, että eihän minun tarvitse löytää syitä, miksi en kiinnostu. Minä tarvitsen syitä, joiden takia kiinnostun.

 

Osa 1: Maailman keski-ikäisin parikymppinen