Ennen kaikki oli… -haaste osa 3: Onneksi olin tyylibloggaaja enkä ihmissuhdesellainen
Maaliskuu 2009
Olen muuttanut Tampereelle reilu pari vuotta sitten. Miehen perässä. Se mies on nettideitistä löytynyt pitkätukkarokkari, joka ensitreffeillä matkusti junalla Ouluun luokseni kahville. Ilmoittamatta ennakkoon, paukahti oven taakse nahkatakissaan ja viskeli tukkaansa. Kolmansilla treffeillä tyyppi kosi. Nauroin. Mutta niin minä sitten muutin. Vaikka minä olen aina ”se järkevä”. Tai ehkä juuri sitten siksi.
En tuntenut ketään muuta koko kaupungista, ja olen yrittänyt löytää uusia tuttavia, harrastuksia ja omaa paikkaani ylipäätään. Tampere tuntuu selkeästi isommalta kuin Oulu ja jännemmältä ja hauskemmalta! Ja nyt pikkuhiljaa, enemmän omaltakin.
Vuosi sitten aloitin semmoisen blogin pitämisen. Ja tykkään siitä hirmuisesti. Otan peilin kautta pokkarikameralla kuvia (myöhemmin opin, että siinä on myös itselaukaisin) ja laitan niitä nettiin. Siis samalla lailla kuin olen nähnyt muidenkin tekevän. Ja sitten kirjoittelen siihen ympärille jonkun näppäräsanaisen jutun siitä, mitä mulla on päällä. Yleensä jotain tosi tyttömäistä H&M:ltä tai kirppikseltä. Sama kaava toistuu aika monessa blogissa, mutta kaikki näyttävät olevan vain tosi tyytyväisiä päästessään juttelemaan vaatteistaan, kukaan ei tuotteista, profiloidu tai brändää. Blogiarvontakin on sellainen, jossa bloggari arpoo 7 kommentoijansa kesken itsekutomansa sukat ja MeNaiset -lehden välissä tulleen jalkarasvanäytepaketin. Kukaan ei juurikaan kommentoi, että ostatpa paljon, kun kukaan ei osta, ainakaan ihan hirveän paljon. Tämä on tämmöinen vaatteista tykkäävien tyttöjen höpöilymaailma, ajattelen, ja meitähän riittää.
Muu aika kuluukin aika pitkälti sen rokkarimiehen kanssa. Sanoinko jo, että se on ihan erilainen, eikä erityisesti yhtään diplomi-insinööri! Tai no, eihän se siis mikään rokkari ole, soittanut teini-ikäisenä jossain bändissä, joka sitten myöhemmin menestyi hiukan. Ja se kai jotenkin jäi sille päälle. Oikeasti se myy työkseen tietokoneita. Mutta se työ on kuulemma typerää, ja se on muiden syy. Se on epäpätevien pomojen syy, se on lukioikäisenä jättäneen tyttöystävän syy, se on asiakkaiden syy. Ehdotan, että vaihtaisi työpaikkaa. Tulee riita.
Välillä miehen käytös hämmentää. Tyyppi jättää puhelimensa nauhoittamaan kaveriensa keskusteluja baaripöytään käydessään itse muualla. Se tilaa pöydälliselle vierasta jengiä tarjottimellisen juomia, vaikka aamulla oli ruokarahat loppu. Se näyttää entisten tyttöystäviensä photoshopattuja kuvia ja kertoo laveasti kuinka ne haluavat hänet takaisin ja erityisesti mitä ovat valmiita tekemään sen eteen. Mutta se on ihan erilainen kuin kukaan muu. Tai minä. Mitä sitten, jos sillä on piirteitä, jotka jätän mainitsematta kenellekään. Tai joita peittelen muilta.
Esimerkiksi sitä, että se on vähän huono arkielämässä. Tai siis oikeastaan tosi huono. Mutta minäpä opetan! Ja neuvon. Ja ennen kaikkea huolehdin, huolehdin ja huolehdin. Teen eväitä töihin, että sillä on varaa syödä ja herätän sen aamulla, koska se ei itsekseen onnistu. Joskus tärkeinä päivinä soitan sille kesken työpäiväni, että onhan se herännyt. Mutta joskus mulla on palaveri tai kiireessä unohdan, ja tunnen syyllisyyttä. Minun vika, ettei se käy töissä. Kivahan se on huolehtia ja olla tarvittu. Mutta joskus hiljaa mietin, että jos näitä ei vielä kolmikymppisenä osaa, ei niitä ehkä ole kovin paljon ikinä yrittänyt oppiakaan.
Ei se sille miehellekään ole helppoa. Ei se sitä myönnä, mutta näin jälkikäteen arvaan. Olen ilmoittanut ennen muuttamista, että mä en asu tyypin kanssa, joka istuu joka ilta töiden jälkeen baarissa tai pitää sitä olohuoneenaan, kodissa kun on oma olohuone. Mies on sanonut, että sopii, ei hän siitä baarissaistumisesta niin välitäkään, kunhan kulutti aikaa kunnes löysi juuri minut. Luuli varmaan, että olen joustava. Luuli väärin. Nyt se sitten viettää iltansa nalkuttavan akan kanssa, joka ei edes ymmärrä, että maailma on sitä vastaan.
Matkaan toki mahtuu välillä paljon hauskaa ja iloista ja hyvää, totta kai. On kiirettä, töitä ja elämää ja kaikkea. Mutta arki on se, joka ei vaan ota sujuakseen. Ymmärrämme koko ajan toisemme väärin. Kummankaan tapa elää, puhua tai edes olla ja hengittää ei saa ymmärrystä toiselta, jompi kumpi hiippailee aina varpaisillaan tai puree kieltään. Eikä se johdu yrityksen puutteesta, se ei vain suju. Ei kai parisuhteen pitäisi olla jotain, jossa vain kestetään ja jaksetaan ja taistellaan jonkun satunnaisen ja lyhyen hyvän hetken takia. Vaikka se kuluneissa rokkiballadeissa siltä kuulostaakin. Sitku.
Mutta kun se on ihan eril… ja nyt tämä alkaa jo tuntua itsestänikin vanhalta.