Että minä vihaan, kun muut ovat oikeassa

Olen ikäväkseni hahmottanut, että lähimmäisten ja/tai muiden hyvää tarkoittavien ihmisten neuvojen suoranainen noudattamattomuus on elämässäni varsin kantava voima. Tässä muutama arkielämän neuvo, jotka olisin voinut ymmärtää heti ne kuullessani:

Ei ole ”vain pieniä” päikkäreitä. Kolmen tunnin ”silmien lepuutus” kesken parhaimman illan tekee sekä pöllähtäneen olotilan herätessä, että luo unirytmisi renessanssimaisesti uudelleen. Ja ei, herätyskellon käyttö ei ole ”luovuttamista systeemille”.

Tiskivuori ei pienene itsestään. Jonain päivänä todistan tämän vääräksi.

Ei saa osoitella. Miksi tämänkin tietää todeksi vasta, kun osoittelemasi pieni koira, ruma lapsi tai nokkiva lintu hyppää hampaillaan/nokallaan/teräsleukaisella sarvikuonolelullaan kiinni siihen parempaan osoitussormeesi. Jos osoittelet, osoittele työhanskat kädessä.

Tee muistiinpanoja. Meni aika monta luentosarjaa, että tajusin, että se, että muistan asian luennon jälkeen ei tarkoita, että se palautuu mahtiaivoihini aamuyöllä ennen tenttiä. Hmpf, en minä mitään muistitiedettä opiskellutkaan. Pidetään hiljainen hetki kaikki niiden tyhjien tenttivastauspaperien vuoksi turhaan kuolleiden puiden muistolle.

Ei saa puhua pahaa toisen selän takana. Yksi sana: kuuloaisti. Mene nyt hyvä ihminen edes vähän kauemmas. Tai vielä parempi, internettiin.

Syö aamupalaa. Kas, päänsärky ei kuulukaan kiinteänä osana aikaan ennen lounasta.

Ei se pure, jos et näytä pelkoa. Ja pelkoanihan se ei näe esim. täältä näkötornin huipulta.

Toisaalta, katson voitokseni, että ”Älä syö keltaista lunta” on sisäistetty ilman omaa kokemusta.

(Tein vastaavan postauksen treeniblogin puolelle, josta nyysin inspiroiduin tähän kokonaisvaltaisempaan juttuun.)