Ihmiset ja niiden läskit
Näin sairastaessa on taas erityisen hyvää aikaa miettiä muita ihmisiä, ja heidän tapojensa suoranaista vääryyttä. Tavallisten ihmisten nykylaihdutus on kummaa. Ennen (koska olen yli kolmekymmentä, mutta en vielä lähelläkään viittäkymmentä, saan sanoa näin ja olla silti vain entistä vakuuttavampi, mutten seniili) vain syötiin vähemmän, ja se oli niinkuin siinä.
Nykyään pitää hifistellä, excelöidä ja tarkasti esittää numeroilla, sekä tuleva energia, että lähtevä läski. Reilusti ylipainoinenkaan ei mitenkään voi laihtua normaalipainoon ihan tavallisella ruualla. Se on tuotava omat raejuustot, jos meinaa vähääkään rasvaista painokertymää tiputtaa. Grammalleen pitää punnita rasvattomat, maustaamattomat kanafileet ja heittää kananmunasta keltuaiset pois. Ettei tule vaan syötyä liikaa. Ja kaikkihan me tiedämme, se 3 grammaa kanafilettä on varmasti liikaa. Sekoaa sisältä pienen ihmisen herkkä metabolismi ja paino alkaakin pikavauhtia tippumaan lihaksesta. Niin, siitä ihan samasta, joka on aikaisemmin pärjännyt ihan onnellisesti liikkumattomuudella täydellisen epätasapainoisella ruokavaliolla, ja jonka purkaminen on kropalle muutenkin rasvakertymää työläämpää.
Yritetään väkisin ja hampaat erityisirvessä noudattaa fitness-kisaajan dieetti- ja treeniohjelmaa, mikä olisi suurinpiirtein sama asia kuin aloittaisit lenkkeilyn huippumaratoonarin ohjelmalla. Aikansa se onnistuu, varmasti, mutta jossain vaiheessa yhtälö ei vain enää täsmää. Ja sitten, kuten vanha viidakon sananlasku menee, ei ole kellään enää kivaa. Se on se elämäntapana fitness, jolla tarkoitetaan siis lähinnä parsakaalin punnitsemista. Ei esimerkiksi kunnon treeniä ja kokonaisterveellisiä elämäntapoja.
Mutta eihän se laihdutuskaan ole ehdotonta, kyllä välillä höllätään ja syödään vaikka vähän perunamuusia. Kunhan siinä ei ol lisättyä rasvaa taikka maitotuotteita. Joskus tulee vähän repsahdettua, ja herkkujälkkäriksi käy ilmakuivattu riisikakku maapähkinävoilla taikka 3/4-purkillinen ananasta. Joskus saattaa lipsahtaa ylimääräinen purkki rahkaa. Nämä tunnustetaan kyynelsilmissä lähimmille, jotka salaa ihmettelevät, miten n. 78 ylimääräistä kilokaloria todellakin pysäyttää painon laskun viikoiksi. Vihje: ei se johdu siitä yhdestä rahkasta.
Musta useasti tuntuu, että monet dieettiruokavaliot on jopa rakennettu sen takia niin tiukaksi, että kenenkään ei edes oikeasti oleteta noudattavan niitä täysin, vaan sanattomalla sopimuksella on varaa toisinaan repsahtaa.
Yksi suosikkijengini ovat ihmiset, jotka lakkaavat syömästä oikeaa ruokaa kokonaan, ja syövät sen sijaan jotain jauhoja. Mitäs luulet, jos olet viimeiset 10 vuotta ansiokkaasti syönyt päin seiniä kerryttäen rasvakerrosta vuosi vuodelta, kuinka hyvin tämän epäruokakuurin jälkeen sinun onnistuu keksiä se sinulle oikea tapa syödä tuosta noin vain? Tai että jauhopussien lähdettämän nesteen palaamisen takia noussut paino ei epämotivoisi lähes yhtään opettelemaan niitä uusia fiksuja tapoja ruokailla. Siitä kuurista jääneestä nälästä nyt puhumattakaan.
Ihmisillä tuntuu olevan usein kuva, että he kyllä tietävät ja osaavat syödä oikein, pitää vain pakolla laittaa se nälästä huutava kroppa kuriin ja tottelemaan. Nälkä (ja päänsärky, huimaus, mitä näitä nyt on) on vain joku ovela hämäys, jolla kroppa yrittää seläntakana läskistyä ihan pelkkää vittumaisuuttaan. Sitten eletään huutavassa nälässä, kiskotaan epäruokaa ja valillä pakastimellinen jäätelöä ikuisessa repsahdu-ruotuunpalaamisketjussa, ja huudetaan, että geeneissä on vika, kun normaali kylläisyydentunne ei pelaa.
Se tilanne, mihin kaikkien pitää kovasti pyrkiä on, että kroppa luontaisesti muka tahtoo vain parsakaalia ja mautonta kanafilettä energianlähteekseen. Ja että jos syö yhden pienen suklaapatukan (tiedoksi, n. 250kcal, eli puolet kunnon aterian kalorimäärästä), sen pitäisi alkaa suoranaisesti ällöttämään kaikesta suunnattomasta possuttelusta. Se, että sokeri ja rasva ovat tehokasta energiaa, kropalle kokonaisvaltaisen kustannustehokasta, ei voi millään liittyä siihen, miksi ne maistuvat hyvälle. Ja etenkään ei voisi jopa ajatella, että on aika tervettä, että kroppa tahtoo käyttää mahdollisimman tehokasta energianlähdettä, eikä tiristellä tuskissaan nyrkinkokoisesta parsannupusta paria säälikilokaloria.
Sitten loppuun vielä sekoitetaan keskenään se, mitä tarkoittaa painonpudotus ja normaali terveellinen elämä (kävin alkuviikosta ärsyyntymässä hedelmäkeskustelussa). Jos joku ”hidastaa laihdutusta”, se ei tietenkään tarkoita samaa kuin että sitä syömällä läskistyisi. Se vain hidastaa laihdutusta. Ei oikeastaan edes ole normaalia terveellistä elämää, jossa ollaan vain tyytyväisiä energiatasapainoon. Aina voi nipistää vielä vähän, ja yrittää päästä miinuskaloreille, tai ottaa vähän miinusta viikonlopun sipsimaratonia varten. Överit tai vajarit.
Laihduttaminen ei ole mikään arkipäivän jatkuva tila, sehän on vähän niinkuin kropan stressitila, jossa omaa vaivalla varastoituo kudosta poltetaan energiaksi, kun ruokaa ei tule tarpeeksi. Ei ole tarkoitus, eikä terveellistä, että koko ajan käydään energiavajeella. Eikä arkisyömisen ei pitäisi olla mikään loputon itsehillintäkilpailu.
(pakkodisclaimer: Ja tokihan on olemassa niitä, joilla oikeasti on fitness-harrastus, ja tiukka parsakaalidieetti on silloin samalla lailla harrastus. Ja se on ihan fine, jos siitä itse tykkää. Ja tietää edes suurinpiirtein, mitä tekee.)