Jätä se mulkku.
Lilyn toimituksen palstalla keskustellaan pettämisestä. Ja siitä, mikä on pahinta, mitä parisuhteelle voi tehdä. Ihmiset jonossa toteavat, että joo, pettäminen, eipä se tunnu juuri missään. En minä toista omista. Tai siis pahaltahan se tuntuu, mutta pahempi se kuitenkin olisi jos vetäisi turpaan. Tai käyttäisi huumeita. Ja se oli minusta kummallista. Sitten minä ajattelin ns. olla tästä mieltä.
Kun lapsukaiset (ja minä saan näin sanoa, koska olen keskimääräistä palstanpitäjää vanhempi, ja päteminen edes vähän kumoaa kraaterimaisia silmäryppyjäni), minusta nuo kaikki edellämainitut ovat semmoisia piirteitä, joita ei tarvitse haluamattaan sietää. Ei vaikka joku toinen teko tai tekemättömyys olisi vielä pahempi. Samoin ovat muuten esimerkiksi:
sukkien heittäminen lattialle
ruma tukka
ärsyttävä tapa lausua s-äänne sanassa tismalleen
Spede-fanitus
Ja tämän ei ole tarkoitus kannustaa ihmisiä pinnallisuuteen ja arvostamaan epäolennaisuuksia kumppania valitessaan. Tarkoitus on sanoa, että oman parisuhdehenkilönsä valinnassa saa, ja pitää, olla niin pikkumainen kuin oikeasti on. Jos se ärsyttää, se ärsyttää. Jos käytös loukkaa, se loukkaa. It’s not me, it’s you. Tosin minä jopa väitän, että kaikki ovat pinnallisia, tiedostivatpa (tai myönsivätpä) sen tai eivät. Ja tiedättekö mitä, se on IHAN OK.
Mutta se pettäminen ja siitä loukkaantuminen. Kyse ei ole toisen omistamisesta tai vangitsemisesta, ei siitä, kenellä on vahvin itsetunto tai paras ja ylevin henkinen yhteys. Kyse on ihan vain ja ainoastaan kunnioituksesta. Minä en ”hups-vahingossa” pane ketään kännissä tai selvinpäin, puhumattakaan jostain pidempiaikaisesta taustasuhteesta ilman, että tarkoittaisin sillä loukata juuri sitä, jonka olen antanut ymmärtää olevan minulle tärkeä.
”Vahinko” on paskapuhetta. Vahingothan ovat semmoista, jotka sattuvat tiedostamatta eikä tahallaan, esim. kompastuu kynnykseen tai unohtaa ostaa maitoa. Miten sellaista voi edes luvata olla tekemättä? Mä rakastan sua niin paljon, että en enää ikinä kompastu mihinkään, mä lupaan. Ai ei vai? Että kuulostaa hölmöltä? No sitä minäkin. Eli petitkin sitten tahallaan, mutta ajattelit väittää sitä vahingoksi. No sehän onkin parempi sitten se.
Minä tahdon rinnalleni toisen ihmisen, joka ajattelee samoin, eikä pane ketään muita vahingossa tai ajattele, että satunnaisella limakalvokontaktilla ei jotenkin olisi merkitystä, koska nauramme samoille vitseille. Ja sinä, juuri sinä, joka nyt ajattelet, että ”no eipä tommosia miehiä/naisia ole, kaikki pettää, tai ainakin haluaa”. Olet väärässä.
Parisuhteen ei pitäisi olla arvo sinänsä. Sen arvo tulee siitä, miten hyvä just sulla on olla just siinä. Ei siitä, kuinka pitkä se on, kuinka kivaa sulla oli siinä viime vuonna, kenen kanssa se on, oletko sä jonkun isä tai äiti, tai mitä sun sukulaiset ajattelee sun yliluonnollisesta kyvystä antaa anteeksi toisen yöjuoksut. Maailmassa on miljardeja ihmisiä, eiköhän joku niistä ole sulle sopiva ilman, että se vituttaa, itkettää tai muuten tuntuu pahalta (ellei tietysti edelliset ole juurikin se mistä parisuhteessa tykkäät, jossa tapauksessa anna mennä vaan).
”No mutta ihmiset tekevät virheitä.” Tosin jännä sinänsä, harvemmin tavalliset ihmiset tappavat ketään vahingossa, ryöstävät pankkeja vahingossa tai kiduttavat pieniä eläimiä vahingossa, tai oikeastaan mitään muutakaan. Hyvistä vahingoista nyt puhumattakaan.
”Ja se on vain oire”. Puukko naamassa on myös oire, mitäs sitäkään sen enempää pohtimaan. Edelleen, fiksu ihminen, joka arvostaa parisuhdettaan, osaa tulkita omia oireitaan ennen kuin tartutaan siihen lähimpään puukkoon/penikseen. Tee se hätähuutosi vaikka huutamalla, älä panemalla toista ja yrittämällä peitellä sitä.
Minusta anteeksiantamista tai ”ylipääsemistä” pidetään ihan liian suuressa arvossa. Etenkin siihen nähden kuinka pieni mahdollisuus on oikeasti OIKEASTI tuollaista loukkausta anteeksi antaa. Ihan kuin olisi jotenkin huonoa ihmisyyttä myöntää, että hei, tiedätkös, tää oli nyt tässä. Sinä mokasit. Älä paukauta ovea matkallasi ulos.
Anteeksiantamista parisuhteessa jotenkin ihannoidaan. Että on se ylvästä, pääsi tuosta yli ja kaikkea. Siinähän voi olla vähän niinkuin se parisuhteen jeesus. Ja todennäköisesti sisällä kihisee. Jossain. Aina hoetaan, että ”lähteminen on helppoa”. Mutta oletteko huomanneet, että näin sanovat yleensä ne, jotka jäävät ihan viimeiseen asti? Yleensä tilanne on se, että jääminenhän on helppoa, mikäs tässä, niellään kiukku ja pettymys ja teeskennellään, että kaikki on niinkuin ennen. Vähän ylpeydestä nipsaisee, mutta eipähän tarvitse myöntää, että kyllä, ihan väärällä tavalla suurmulkun kanssa tässä haaskasin elämääni.
Mutta kun se lähteminenhän on vaikeaa. Työlästä. Hankalaa. Tulee muuttamista ja tavaroiden jakoa, oma sähkölasku, onkohan mulla varaa, ja kavereillekin pitää kertoa. Ja kenen kanssa mä sitten olen? Mitäs jos mä en ikinä löydä ketään ja kuolen yksin? Ei, kyllä se vaan on parempi pysyä yhdessä. Vaikka tämä kalvaa sisältä ihan joka päivä.
Ei ole. Jätä se mulkku.
(loppuun tähdennettäköön, että henkinen mulkkuus ei ole sukupuolisidonnaista)