Kypsän iän liikuntavuodatus.
(Ajattelin aluksi laittaa tämän treeniblogin puolelle, mutta koska en ole pitkään aikaan kunnolla ja hartaasti kitissyt täällä, niin koen että tämän luonnollisempi paikka on täällä)
Olen liikunnan saralla täysin myöhäisherännäinen. En ole urheillut väkkäränä koko pientä ikääni tai voittanut palkintoja särmimmin näkyvistä vatsalihaksista yläasteella. Minä olin se pikkuinen linnunluinen kirjanörtti, joka aliarvosti kaikkea fyysistä, usein aika kärkevän äänekkäästi (kuinka epätyypillistä minulle). Hikikin tulee.
Koulussa liikunta oli rehellisesti sanottuna nihkeää ja kurjaa. Ainakin kun tuli perheestä, jossa liikuntaa ei harrastettu kuin piha- ja lumitöiden muodossa, eikä siis minulle olleet esimerkiksi pallopelien säännöt ollenkaan selviä, jonka taas koen hieman vaikeuttaneen osallistumista vaikka pesäpalloon. Eivätkä ne kyllä ole vieläkään, katson silti pärjänneeni elämässä kohtuullisesti. Sukupuolikaan ei auttanut pienen ala-astelaisen ensikosketusta urheiluun. Tytöt luistelivat muhkurajäällä varsinaisen kentän vieressä, sillä tokihan ala-asteikäisten maalaispoikien jääkiekkopeli oli tärkeämpi. Tytöt pelasivat kentällä, jonka keskellä oli kukkula, sillä toki ala-asteikäisten poikien pesäpallo oli tärkeämpää. Tytöt työnsivät kuulaa ruosteisella möykyllä, sillä tokihan uudemmat kuulat oli varattu niille pienille pojille. Pitää vielä tarkentaa, että kävin ala-astetta 80-luvulla, en 1800-luvulla.
Supermummo jaksaa.
Koko kouluiän ”Liikunta” oli ahtaita, hikisiä pukuhuoneita ja epäkäteviä ylimääräisiä varustekasseja, joita piti raahata koko koulupäivä mukana. Hosumista ja kiirettä seuraavalle tunnille. Ja toki kaikin mahdollisin tavoin epäkannustava ja kuivakka opettaja, jonka mielestä liikunta vain nyt oli ihan kaikkien mielestä kivaa. Kuulitko: Kivaa! KIVAA. Asioita tehtiin, mitään ei perusteltu, selitetty tai mietitty. Koska kivaa.
Koulu nyt on koulu, mutta maalla ei vapaa-ajan harrasteitakaan ollut ihan liikoja, lähinnä yleisurheilu ja pesäpallo. Molempia valmensi omiin nuoruuden NHL-haaveisiinsa pettynyt kimeä-ääninen ja punakka perheenisä puoleensääreen asti suoraksipingotetuissa nilkkasukissa. ”No mutta maallahan on mukava juoksuharrastaa ja ulkoilla”, sanoo joku city-ihminen metsäisiltä hyvinvalaistuilta pururadoilta kävelyetäisyydellä. Niin, juoksepa itse kilometri tai toinenkin pelkän pellon ympäröimää maantietä. Ei niin nautinnollista kuin ehkä voisi luulla. Voit toki juosta myös siellä pellolla. Tai ojassa.
Liikunnan ottaminen luontevaksi osaksi arkielämää (jonka siis kuvittelen olevan koululiikunnan perimmäinen tarkoitus, ei rastien löytämisen kaatosateisesta kangasmetsästä) ei sitten minuun oikein ikinä juurtunutkaan. Lukion jälkeen ei suurta kaipuuta sitten urheiluhalleihin tai pihoille sitten ollutkaan, opiskelijaelämä viihdytti paljon paremmin ja kuka nyt darrassa treenaamista miettisi muutenkaan.
Ostin ensimmäiset verkkarini vasta 26-vuoden kypsässä iässä. En oikeastaan edes oikein tiedä miksi. En kärsinyt jenkkakahvoista, enkä ollut mitenkään toimistotyön rampauttamana niska-selkä-vaivainen. Jossain vain ilmeisesti naksahti. Suurin oikea syy lienee, että yksinkertaisesti kaipasin jotain uutta haastetta työelämään leppoisasti asettauduttuani.
Ihan varovasti ensin kävin kokeilemassa bodypumpia. Siellä ujosti nollapainolla todennäköisesti askelkyykkäsin todella väärin pop-musiikin tahtiin. Salin perimmäisessä nurkassa, totta kai. Ja kas, ohjaaja oli hauska, pukuhuoneissa ei haissut teini-ikä tai Date-tuoksut ja aikataulutkin sai määrätä itse. Ja se itse urheilukin oli oikein kivaa. Ja voi hitto, että olin siinä huono. Ihan kaikilla mahdollisilla tavoilla. Mahtavaa! Haastetta ainakin riitti, kun ensimmäistä kertaa oma kroppa piti saada tekemään niinkuin minä tahdon.
Tuon haparoivan alun jälkeen olenkin sitten kokeillut mm seuraavia: astangajooga, hathajooga, method putkisto, pilates, taiji, potkunyrkkeily, kuntonyrkkeily, kuntothai, defendo, baletti, reggaeton, showtanssi, streettanssi, juoksu, vesijuoksu, uinti, vesijumppa. Ja tietenkin salitreeni ja jumppahyppelyt. Ainoa, mitä edelleenkin vältän kuin ruttoa, ovat joukkuelajit.
Se on vain minä ja minun treenit.