Naistenlehtikäsitteitä, joita elämästäni puuttuu
Naistenlehdet, nuo värikkään paperiset selattavat elämäntapakosteet, on usein suunnattu nuorehkolle työssäkäyvälle urbaanille naiselle. Hei, sehän olen melkein kuin minä! Kuinka hauskaa, lehti juuri minulle! Tai no, niin sitä voisi luulla. Lukeminen yleensä paljastaa karun totuuden. Oma elämäni ei yleensä juurikaan kohtaa lehtinaisen vastaavan kanssa. Joku kriittisempi saattaisi sanoa, että lehdissä yritetään luoda tarpeita, joita ei edes juurikaan ole. Minä vain välillä ihmettelen kuinka monen naisen elämäntilannetta naistenlehdissä esitetyt tarpeet ja ongelmatilanteet oikeastaan vastaavat. Esim.
Unelmalaukku. Tämä on vissiin sellainen laukku, jota ajattelen iltaisin ennen nukkumaanmenoa ja aamulla heti herätessä. Se laukku, jonka nähdessäni sydämeni valtaa lämpö ja pieni hymy karehtii suupielessä. En tiedä teistä, mutta minusta kuulostaa vähän tylsältä unelmalta. Ellei se ole laukku ulkoavaruudesta, joka osaa muuntautua tultasyökseväksi robotiksi! Käsittääkseni tämä on tulossa Louis Vuittonin ensi kevään mallistossa.
Työasusta-bileasuksi-muuntautumiskyky. Jo reiluhkon määrän vuosia toimistotyöelämässä viihtyneenä suhtaudun hieeeeeman skeptisesti siihen kuinka paljon tällaista tarvetta todellisuudessa on, verrattuna aiheen saamaan palstatilaan. Voihan tämä asenteeni tietenkin johtua pelkästään tamperelaisten jäykästä vastentahtoisuudesta järjestää yhtenään pukeutumiskoodillisia cocktail-kutsuja heti työpäivän jälkeen, mutta ne päivät, joissa minä jakkupukupakkopäivän jälkeen lähden suoraan edustamaan cocktail-tilaisuuteen vain huivin poistamalla ovat laskettavisssa kädettömän lapsen yhden käden sormilla. Tosielämässä menen pillifarkuissa toimistolta kaljalle. Jos on kylmä, laitan takin.
Tarve opetella käyttämään jotain vaatekappaletta. Tässä koko ajatus on vähän järjetön, vaikkakin hyvää tarkoittavan ja neuvoa-antavan oloinen. Esim. ”Kuinka pukea piikkikorsetti toimistolle!”, joka on kyllä jo vähän kaukaa haettua, ellei ole strippari tai Lady Gaga. Mitäpä jos et ostaisi sitä piikkikoristekorsettia ylipäätään, jos sille ei ole käyttöä alunperinkään. Olen vähän eri mieltä siitä, että täysin turhanpäiväinen vaateostos muuttuu yhtäkkiä jotenkin järkeväksi, jos sitä vaatetta sitten puoliväkisin opettelee käyttämään.
Persikkaiho. Haloo, persikka on epätasaisesti oranssi ja melko karvainen! Jos pitäisi vertauskuvia hakea, niin kaipa haluaisin tasaisen ja sileän muovi-ihon.
Pikameikki. Tämä on se, kun laitetaan vain joku pohjustuslaasti, meikkivoide, korostetaan posket, laitetaan ripsiväriä, kulmakynää ja vähän kajalia. Eli se meikki, jonka teen ehkä kerran vuodessa. Juhliin. Toinen suosikkini on ”luonnollinen nude-meikki”, joka useimmiten sisältää enemmän kemikaaleja kuin minä omissa hautajaisissani.
Ehkä alan suosiolla lukea vain miestenlehtiä.