Oman elämänsä plusmalli

On taas se järisyttävä aika vuodesta: puissa vihertää, linnut laulavat ja bikinimainoskuvat ilmestyvät keskuuteemme. Eli toisinsanoen, on nuorten naisihmisten ahdistumisen ja tiedostavan huolestumisen aika! Lilyssä sitä harrastetaan vaihtelevan positiivishenkisellä vireellä ainakin: täällä, täällä, täällä ja varmaan muuallakin, mutta en vaan ole niitä vielä kerennyt lukea*.

Ja se minua niin vituttaa. Eivät siis nuo postaukset niinkään, vaan lähinnä koko asian ympärillä vellova ahdistumisen ja lähes kirkasotsaisen valistuksen ilmapiiri. Ja koska tämä on mun pitkäaikainen suosikki-inhokki -aiheeni, seuraa ihan turhankin monisanainen ja poukkoileva postaus, joka koostuu noiden linkattujen postausten ja niiden kommentoinnin herättämistä ajatuksista.

Kyllä tiedän, nykyään kuuluu sanoa, että nainen, sinä, olet just IHANA tuollaisenaan, kelpaat vaikka missiksi. Itseasiassa, menisit vaikka heti. Mikäänhän ei voimauta naista kuten kehut hänen ulkonäöstään. Tämä siksi, koska kaikki naisethan luonnollisesti haluavat misseiksi ja malleiksi. Lehtien kannessa keekoilu ulkonäkömeriiteillä on parasta, mitä kukaan nainen tietää, toki äidiksi tulemisen ohella. Ja jos tulee keekoilussa oikein kuuluisaksi, pärjää ehkä niissä miestenlehtien äänestyksessä siitä, kuka on satunnaisten ihmisten mielestä maailman seksikkäin nainen. Sitten on todella voittanut elämässä.

”Onneksi pluskokoiset vaatteet voi tilata diskreetisti netistä”, Sirpa ajatteli: ”oma vaateosasto on niin ikävän alleviivaavaa.”

Mutta kun en kelpaa, en vaikka olisin Beyoncen reisiläski tai Faith Hillin selkäalli! Eli kenen käsissä sinun itsetuntosi nyt on? Sen yhden satunnaisen julkkista kuvanneen valokuvaajan, joka puolta tuntia ennen deadlinea käsittelee kansikuvaa kofeiinin voimalla? Tuskin se photoshoppaava tyyppi hakee mitään esimerkillistä naiskuvaa tai edes omaa ihannettaan. Se hakee symmetristä visuaalista muotoa, todennäköisesti vielä sellaista, joka on helppo sijoitella siihen kansisivuun. Ja noh, saattaisiko oikeasti olla, että jopa ne esimerkilliset julkkiset pyytää itse photoshoppaamaan ne reisimuhkurat pois? Mä ainakin pyytäisin.

Oli niin tai näin, ei se ole tarkoitettu vihjeeksi JUURI SINUN käsiläskeistäsi, lakkaa ottamasta sitä sellaisena. Miksei sitä voi ottaa  vihjeenä siitä, että jos joudut yllättäen poseeraamaan lehden kanteen, voit vetää reippaasti edellisenä päivänä hampurilaisöverit ja karkkia kans, koska Photoshop pelastaa? No ei tietenkään voi, siitähän voisi tulla jollekin hyvä mieli.

Huomaako kukaan muu, kuinka usein sana ”kelpaa” esiintyy näissä keskusteluissa? Ja aina ilman suoraa mainintaa siitä, kenelle tässä kauhealla tohinalla yritetään kelvata. No se on siksi, että nainenhan ei voi vain itse päättää ”kelpaavansa” itselleen, vaan hänen täytyy löytää lukumäärällisesti riittävä määrä mielellään itselleen ihan tuntemattomia miehiä todisteellisesti validoimaan hänen ulkonäkönsä. Mielellään kirjallisena. Työvoitto, tämä naiseus.

Miksi naisen huono ulkonäköitsetunto on aina kaikkien muiden syytä? Ja miksi sen ratkaisu ulkoistetaan pois sieltä oman pään sisältä? Kyllä minäkin sitten, kun lehdistö muuttuu, miehet muuttuu ja markkinatalous muuttuu. Niin, se on varmaan jo tossa ensi viikosta sitten.

”Taistelen median ahdistavaa naiskuvaa vastaan, tahdonhan olla esimerkkinä lapsille.”, toteaa plusmalliksi hakeva Taina.

Ja auta armias, jos olet mies. Saat kyllä useimmiten sanoa (ainakin, jos olet itse melko komea ja sporttinen, etkä joku säälittävä plösö), että tykkäät pitkähiuksisista ruskeasilmäisistä isotissisistä naisista, joilla on korkeakoulututkinto, aatelinen sukunimi, keltainen kaksimastoinen purjevene ja pilkullinen bulldog nimeltä Sir Dogsalot. Sehän on ihan luonnollista, että ihmisillä on mieltymyksiä naismaussa. Mutta jos ohimennen blogipostauksen kommenteissa erehdyt sanomaan, että pluskokoinen (ja kyllä, malli on pluskokoinen) malli ei viehätä silmääsi ”sillain”! Menee kolme sekuntia, ja taivas iskee anonyymisti tulta. Koska nainenhan ei ole onnellinen ja elämänsä täyttä, jos hän ei miellytä vieraita miehiä ulkonäöllään. Ja jos nainen ei miestä miellytä, se on siis miehen syy. Sen, joka sanoi sen oman henkilökohtaisen makuasiansa ääneen.

Joskus 50-luvullahan oli vielä ihan OK sanoa, että no toi Tiiti, se on vähän isopäinen eikä mikään enkelikasvo, mutta se on aika haka kylvää perunaa ja käy päivätöissäkin useimpina arkipäivinä, kyllä siitä vielä ihan hyvä tulee. Eikä kukaan, edes Tiiti, masentunut. Eikä ketään varmastikaan vituttanut, että Brylcreemi-mainoksessa oli Armi Kuusela, eikä Tiiti. Ja Tiitinkin mielestä se oli ihan OK ja tasajako, koska hän kuitenkin osasi istuttaa aika hyvin perunaa, joka oli ihmisen arkielämässä huomattavasti hyödyllisempikin juttu kuin nätisti hymyily paikallaan seisoen. Niin, no kenen syytä tämä asennemuutos on? Kuka päättää, että juuri minulle on niin tärkeää näyttää missiltä, että ahdistun sen toteutumattomuudesta jopa päivittäin, tai ainakin, kun näen kuvia misseistä? Kuka päättää, että harmistun jos joku tuntematon vastaantulija kadulla ei pidäkään minua säkenöivän kauniina, tai itseasiassa ei yhtään viehättävänä ollenkaan? Hmm… mää muuten saatan tuntea sen tyypin.

No mutta kun kaikilla on selluliittia, ja nyt kun sitä näy missään, tulee epärealistinen naiskuva, ydinsota ja kivessyöpä. Ja kun sanot ”missään” tarkoitat luonnollisesti noita absoluuttisen realismin lähteitä, eli naistenlehtiä ja elokuvia ja muuta pehmomediaa, etkä esim. arkipäivää ja katukuvaa. Tietenkin. Ja jos kuitenkin tiedät, että kaikilla on selluliittiä, miksi todellisuutta vinouttaa se, että se on photoshopattu pois lehdestä? Pitäisikö lehdissä näkyä myös enemmän säärikarvoja, yhteenkasvaneita kulmakarvoja ja aknea? Melkein kaikilla on jossain vaiheessa niitäkin. Ja noh, vaikka minä henkilökohtaisesti en pidä omasta selluliitistani, joka muuten, jännä sinäsä aiheutuu paskasta syömisestä ja lähtee pois kun lakkaa syömästä crappia, en usko, että vieraiden ihmisten selluliitin katseleminen mainoksissa saisi minut pitämään omista läski-ilmentymistä enemmän. Enkä ole edes varma, miksi minun pitäisi selluliitista, omastani tai toisten, erityisesti tykätä. Niin ja ps. Kaikilla ei ole selluliittia.

Liisa oli aina ollut ”iso tyttö” ja hän koki suurta ahdistusta ja riittämättömyyden tunnetta kissanruokamainosten epärealistista kissamallien takia.

No mutta ajatelkaa lapsia! Maailma tarvitsee esimerkkejä! Niin, olkaa esimerkkejä mutsit, faijat ja muut todelliset ihmiset, ja siinä tavalliselta photoshoppaamattomalta ihmiseltä näyttämisen ohella kertokaa, että julkkiskiiltokuvat mainoksissa ovat yhtä tosia, ja keskivertoihmiselle yhtä tavoittelemisen arvoisia kuin Teräsmies ja Ihmeneloset.

Mainoskuva on aina epärealistinen malli, siksi sen nimi on mainos. Ei se pyri olemaan neutraali tai realistinen, oli myytävä tuote sitten bikinit, auto tai pala juustonkaltaista kasvisrasvavalmistetta. Ja aina löytyy joku kroppatyyppi, jota mainoskuva ei vastaa. Ja etenkin, aina voi tuntea itsensä riittämättömäksi, kun vain tarpeeksi tahtoo.

Lihavuuteen voit itse vaikuttaa (mutta, kas ei oo pakko, jos ei taho), rumaan naamaan et. Kaikki pitävät itsestäänselvänä, että kyllä, pitäähän mallilla on nätit kasvot ja kaksi tissiä. Missä ovat kolmimetriset, isopäiset ja rumanaamaiset yksitissiet mallit? Missä? Missä? Miksei tämä ole kenestäkään epäreilua? Ai niin, mutta mehän ollaan kaikki enkelikasvoisen ihania. Me naiset ainakin. Miksi on enemmän väärin järjestää ihmisiä viehättävyysjärjestykseen painoindeksin kuin pärstäkertoimen perusteella? Todellisuudessahan nykyisin vain järjestetään molempien mukaan.

Sitten vielä kauhistellaan, että kun on ihan oma mallisto isompikokoisille, miten ne kehtaa noin lokeroida! Ensin urputetaan, kun ketjuliike ei myy isompia kokoja. Sitten kun myydään, urputetaan, että samat mallit eivät istu isokokoisille ja keskivertokokoisille vain kokoja kasvattamalla, nähkää nyt vähän vaivaa, hei. Ja sitten kun tehdään se oma isompi mallisto, johon tehdään ne omat mitoitukset ja ne omat vaatemallit, niin sitten se on karsinoivaa syrjintää, saatana.

On muuten omilla mitoituksillaan tehtyjä mallistoja myös muille keskiverrosta poikkeaville vartalotyypeille. En ole ikinä kuullut pitkien naisten huutavan lokeroinnista, kun heidän vartalomitoilleen tehdä oma mallisto, jossa housuissa on pidemmät lahkeet. Entä lyhyet ihmiset petite-mallistosta? Entä raskaana olevat? Että olisiko se ihan vain siellä OMISSA päissä, että on ikävää olla leveyssuunnassa isompi kuin keskiverto, eikä juuri siinä vaatekaupan mallistossa tai sen nimessä, vaikka ne monesti aika urpoja ovatkin. Tosin pitkien ihmisten malliston nimi on usein tylsästi ”tall”, en tiedä olisiko esim. ”obese” malliston nimenä kovin hyvä.

Ja se henkkamaukka on ihan tavallinen voittoa tavoitteleva yritys, ja se myy minimikustannuksilla ja maksimaalisilla katteilla kaiken mikä irtoaa. Ei se ole missään salaliitossa juuri sinun kroppaasi vastaan. Se nyt on vaan niin, että kaikille kehonmalleille ei voi valmistaa liukuhihnalla yhtä halvalla täydellisesti istuvaa vaatetta, kenkää tai vaikkapa keittiönpöytää. Ei se ole henkilökohtaista, se on markkinataloutta.

Niin sanoinko jo, että tämän aihe on lemppari-inhokkini?

*tähdennän vielä, että en ole eri mieltä linkattujen postausten kanssa, olenpahan vain mieltä. Lisäksi juttu ei käsittele eikä ota kantaa linkattujen juttujen kirjoittajien itsetuntoon millään tasolla, mutta jos joskus päätän kirjoittaa niistä, teen sen sitten ihan blogistin nimellä :D