Olen vasta viime vuosina ymmärtänyt, että minä en ole brunssi-ihminen. Itse asiassa sunnuntain ensimmäisen puolikkaan kohtaaminen seurakelpoisena, isossa jengissä ja mätsäävissä serveteissä kammoksuttaa sisäänpäinkääntynyttä luonnettani hämähäkkialienien hyökkäyksen lailla. Tai ehkä jopa enemmän.

Minä olen paistopisteihminen.

Joka sunnuntaiaamu (noh, myönnetään -päivä) kipitän melkein suoraan sängystä kierähtäneenä, piikkitukka pipon alle sojoon taltutettuna ja lökärihousut pitkän takin alle mukaovelasti naamioituna lähikaupan paistopisteelle. Muut ovat ehkä krapulassa, mutta minä vain näytän siltä. Sieltä huolellisesti valkkaan täyden paperipussillisen verran vielä höyryäviä kokonaisvaltaisen teollisia rasvahyvyyskarjalanpiirakoita (otan ne pohjimmaiset).

Tulen kotiin, ja edelleen pyjamassani, ihan omassa armaassa piikkitukkaisessa seurassani (sekä luonnollisesti paremman puoliskon) syön vahvan kahvin, hevin ja internetin seurana.