Ensin olivat meikittömät naamakuvat, ja sitten raskauskuvat. Ja nyt sitten ihan tavalliset naiset. Rohkeasti, kuulemma.

Eihän tavallisten naisten kehoja näekään juuri missään. Paitsi salilla, uimahallissa, kadulla, puistossa, koulussa, työpaikalla, ruokakaupassa, bussissa, puutarhassa, postissa ja pankissa. Niin, ja peilissä.

Ymmärränhän tämänkin tempauksen, tarkoitus on hyvä, totta kai. Voimauttava. Mutta mulle tulee taas tästäkin vähän vielä tavanomaistakin hölmömpi olo. Kun mun mielestä me tavalliset naiset voisimme ennemmin ajatella vähän vähemmän omaa persettämme, eikä niinkään enemmän. Ja että miten tämäkin naisasia kääntyy siiheen että suurinpiirtein kääriydymme oman takapuolemme pehmoisaan syleilyyn?

Eikö se nyt ole aika vaivalloistakin riisua vaatteet ja mennä varta vasten arvostelemaan omaa takapuoltaan peilin eteen? Pistää valot päälle, kääntyä mutkalle ja oikein erikseen tarkastella, pohtia ja eritellä, että mikäs tuossa berberissä oikein onkaan vialla. Ei kaikesta itsessään tarvitse pitää, eikä avain onnellisuuteen ja itsetyytyväisyyteen ole siinä, että kun ensin saat muut pitämään sinua ja virheitäsi normaalina, sinäkin joskus saatat oppia. Se on siinä, että osaa itse pistää huonot puolensa perspektiiviin juuri omassa elämässään.

Jos takapuolesi ei ole kiva, se ehkä vaikuttaa tsäänsseihisi alkaa bikinimalliksi, ei juuri muuta. Jo mahassasi on röllöä, sama juttu. Itseasiassa, sama pätee lähes jokaiseen ulkonäkökriisiin, kaikki muu elämässäsi on edelleen ihan yhtä mahdollista kuin ennenkin. Ja jos oikein tarkkaan mietit, luulen, että et edes niin kovasti halunnut bikinimalliksi. Tai ehkä opiskelet tilastotieteitä vain harrastukseksi?

Niin, mutta näkeehän ne muut. Näkee ja nauraa! Ja ajattelee ilkeitä minun selluliitista. No katsotaanpa, mitä ihmiset näkevät, kun esimerkiksi minä jyrään tuolla katukuvassa:

Tässä kuvottavat persläskini arkena. Tässä kammottavat reisiselluliittini viime kuussa. Tässä hirvittävät käsiallini, jotka saavat lapset itkemään ja aikuiset pelkäämään, ihan vähän aikaa sitten.

Karmaisevaa, eikö? Aletaanko laskemaan virheitä? Kirjataanko oikein ylös yhdessä?

Ai että ei oikein kiinnosta? Että ei-niin-orastavaa kaksaria ennemmin huomio kiinnittyy pöljiin aurinkolaseihin, tuohon riemuidiootti-irvistykseen ja siihen, että mitähän jätskiä tuossa syödään. Että ihan sama, miltä joku nobody näyttää vaatteet päällä, saati sitten ilman. No sitä minäkin. Koska ketään muuta ei kiinnosta, miltä tavallinen ihminen näyttää alasti, paitsi sitä tavallista ihmistä itseään. Koska ketään muuta ei kiinnosta käyttää aikaa sen tavallisen ihmisen vikojen ja selluliitin analysointiin, paitsi sitä tavallista ihmistä itseään.

Syy, miksi tuntuu, että tavallisten ihmisten kroppia ei juuri näy, on siinä, ettei niihin kiinnitä arkena, lehdessä tai televisiossa yhtään minkäänlaista huomiota. Siksi niitä kutsutaan tavallisiksi. Joskus, kun liikut ulkona, katso. Katso, miten erinäköisiä, erikokoisia ja erimallisia ihmiset ovat. Ai kyllä sää tiedät? No sitähän minäkin.

Jos sinulla ei ole sävelkorvaa, älä nauhoita omaa lauluasi ja kuuntele sitä päivätolkulla ja itke vajavaisia taitojasi. Jos et osaa piirtää, älä täytä kotisi seiniä teoksillasi ja vihaa itseäsi osaamattomuudestasi niitä katsellessa. Ja jos takapuolesi ei ole sinusta kaunis, älä tuijota jatkuvasti sitä ja etsi siitä lisää virheitä.

Voisiko tänään olla se päivä, kun mietitään jotain ihan muuta, kuin omia perseitämme? Tai edes hahmotetaan sen oman perämme merkityksellisyys maailmankaikkeudessa. Sinä elät iloisena siitä huolimatta, että pienet lapset kuolevat nälkään, maailmassa on sotia, tuskaa ja kärsimystä. Energia loppuu, aurinko sammuu, ja olet joka hetki vähäsen lähempänä omaa kuolemaasi. Tiedän, että tämä on vaikeata, mutta ehkä voisit yrittää myös iloita elämästä vaikka takapuolesi ei olekaan ihan täydellinen.