Maaliskuu 2009 

Olen muuttanut Tampereelle reilu pari vuotta sitten. Miehen perässä. Se mies on nettideitistä löytynyt pitkätukkarokkari, joka ensitreffeillä matkusti junalla Ouluun luokseni kahville. Ilmoittamatta ennakkoon, paukahti oven taakse nahkatakissaan ja viskeli tukkaansa. Kolmansilla treffeillä tyyppi kosi. Nauroin. Mutta niin minä sitten muutin. Vaikka minä olen aina ”se järkevä”. Tai ehkä juuri sitten siksi.

En tuntenut ketään muuta koko kaupungista, ja olen yrittänyt löytää uusia tuttavia, harrastuksia ja omaa paikkaani ylipäätään. Tampere tuntuu selkeästi isommalta kuin Oulu ja jännemmältä ja hauskemmalta! Ja nyt pikkuhiljaa, enemmän omaltakin.

Vuosi sitten aloitin semmoisen blogin pitämisen. Ja tykkään siitä hirmuisesti. Otan peilin kautta pokkarikameralla kuvia (myöhemmin opin, että siinä on myös itselaukaisin) ja laitan niitä nettiin. Siis samalla lailla kuin olen nähnyt muidenkin tekevän. Ja sitten kirjoittelen siihen ympärille jonkun näppäräsanaisen jutun siitä, mitä mulla on päällä. Yleensä jotain tosi tyttömäistä H&M:ltä tai kirppikseltä. Sama kaava toistuu aika monessa blogissa, mutta kaikki näyttävät olevan vain tosi tyytyväisiä päästessään juttelemaan vaatteistaan, kukaan ei tuotteista, profiloidu tai brändää. Blogiarvontakin on sellainen, jossa bloggari arpoo 7 kommentoijansa kesken itsekutomansa sukat ja MeNaiset -lehden välissä tulleen jalkarasvanäytepaketin. Kukaan ei juurikaan kommentoi, että ostatpa paljon, kun kukaan ei osta, ainakaan ihan hirveän paljon. Tämä on tämmöinen vaatteista tykkäävien tyttöjen höpöilymaailma, ajattelen, ja meitähän riittää.

Muu aika kuluukin aika pitkälti sen rokkarimiehen kanssa. Sanoinko jo, että se on ihan erilainen, eikä erityisesti yhtään diplomi-insinööri! Tai no, eihän se siis mikään rokkari ole, soittanut teini-ikäisenä jossain bändissä, joka sitten myöhemmin menestyi hiukan. Ja se kai jotenkin jäi sille päälle. Oikeasti se myy työkseen tietokoneita. Mutta se työ on kuulemma typerää, ja se on muiden syy. Se on epäpätevien pomojen syy, se on lukioikäisenä jättäneen tyttöystävän syy, se on asiakkaiden syy. Ehdotan, että vaihtaisi työpaikkaa. Tulee riita.

Välillä miehen käytös hämmentää. Tyyppi jättää puhelimensa nauhoittamaan kaveriensa keskusteluja baaripöytään käydessään itse muualla. Se tilaa pöydälliselle vierasta jengiä tarjottimellisen juomia, vaikka aamulla oli ruokarahat loppu. Se näyttää entisten tyttöystäviensä photoshopattuja kuvia ja kertoo laveasti kuinka ne haluavat hänet takaisin ja erityisesti mitä ovat valmiita tekemään sen eteen. Mutta se on ihan erilainen kuin kukaan muu. Tai minä. Mitä sitten, jos sillä on piirteitä, jotka jätän mainitsematta kenellekään. Tai joita peittelen muilta.

Esimerkiksi sitä, että se on vähän huono arkielämässä. Tai siis oikeastaan tosi huono. Mutta minäpä opetan! Ja neuvon. Ja ennen kaikkea huolehdin, huolehdin ja huolehdin. Teen eväitä töihin, että sillä on varaa syödä ja herätän sen aamulla, koska se ei itsekseen onnistu. Joskus tärkeinä päivinä soitan sille kesken työpäiväni, että onhan se herännyt. Mutta joskus mulla on palaveri tai kiireessä unohdan, ja tunnen syyllisyyttä. Minun vika, ettei se käy töissä. Kivahan se on huolehtia ja olla tarvittu. Mutta joskus hiljaa mietin, että jos näitä ei vielä kolmikymppisenä osaa, ei niitä ehkä ole kovin paljon ikinä yrittänyt oppiakaan.

Ei se sille miehellekään ole helppoa. Ei se sitä myönnä, mutta näin jälkikäteen arvaan. Olen ilmoittanut ennen muuttamista, että mä en asu tyypin kanssa, joka istuu joka ilta töiden jälkeen baarissa tai pitää sitä olohuoneenaan, kodissa kun on oma olohuone. Mies on sanonut, että sopii, ei hän siitä baarissaistumisesta niin välitäkään, kunhan kulutti aikaa kunnes löysi juuri minut. Luuli varmaan, että olen joustava. Luuli väärin. Nyt se sitten viettää iltansa nalkuttavan akan kanssa, joka ei edes ymmärrä, että maailma on sitä vastaan.

Matkaan toki mahtuu välillä paljon hauskaa ja iloista ja hyvää, totta kai. On kiirettä, töitä ja elämää ja kaikkea. Mutta arki on se, joka ei vaan ota sujuakseen. Ymmärrämme koko ajan toisemme väärin. Kummankaan tapa elää, puhua tai edes olla ja hengittää ei saa ymmärrystä toiselta, jompi kumpi hiippailee aina varpaisillaan tai puree kieltään. Eikä se johdu yrityksen puutteesta, se ei vain suju. Ei kai parisuhteen pitäisi olla jotain, jossa vain kestetään ja jaksetaan ja taistellaan jonkun satunnaisen ja lyhyen hyvän hetken takia. Vaikka se kuluneissa rokkiballadeissa siltä kuulostaakin. Sitku.

Mutta kun se on ihan eril… ja nyt tämä alkaa jo tuntua itsestänikin vanhalta.

Huhtikuu 2003

Olen 25 ja valmistunut yliopistosta vuosi sitten. Ja eronnut myös, siitä teekkaripoikaystävästä. Oman alan päivätöitäkin olen paiskinut nyt jo viisi vuotta, matkapuhelinjätti on vain matkanvarrella vaihtunut pienempän toimistoon. Se ei tunnu enää ollenkaan niin hienolta, vaikka olenkin onnistunut välttämään it-alalle yhä useammin ilmestyvät yt-neuvottelut ja työttömyyskassat. Olen vakuuttunut, että se on vain tuuria.

Ero on ollut kova paikka, olen ensimmäistä kertaa ihan omillani. Olen viettänyt koko opiskeluajan piilotellen maailmanomistajapoikaystävän varjossa, etten ole sen kummemmin joutunut miettimään kuka minä olen. Ja olenko sittenkään ihan niin varma, että tämä keski-ikäistyminen on juuri nyt ja juuri minua varten. Ympärillä osa ihmisistä jatkaa vielä opiskelijaelämässä teini-ikäisten kanssa kuin fuksivuotetaan, osa perustaa perhettä, ostaa koiraa ja muuttaa omakotitaloon. Kumpikaan niistä ei tunnu omalta.

Olo on vähän irtonainen, mutta ennemmin hyvällä tavalla kuin pelottavasti. Alan ihmettelemään, mitä sitä elämällään tekisi, ja mitä haluaisi. No en ainakaan diplomi-insinöörimiestä, se on varma! Ratkaisu on ilmiselvä ja looginen: minä alan joksikin hevariksi. Tai gootiksi. Totta kai alan. Tai ainakin värjään tukkani pikimustaksi ja otan kielilävistyksen. Jotain edes.

Löydän uusia kavereita ja ystäviä, tyttöilytyttöjä, joiden kanssa valloitamme kaupungin hihityksellämme viikonloppuisin. Ja joskus viikollakin. Mulla on biletoppi, glitterhuulikiiltoa ja kilisevät korvakorut. Ne päällä tuntuu kuin omistaisi, jos ei maailman, niin ainakin kyseisen baarin. Ensimmäistä kertaa kunnon sinkkuelämää viettävänä, sisimmässäni edelleen ujona maalaistyttönä, pääsen tutustumaan lihatiskibaariskeneen, joka on oikeastaan aika hupaisa, kunhan ei ajattele liikaa. Ja se on tosi helppoa, kun on nousuhumalassa.

Kun opiskeluaikana yksi sadasta on nainen, on baarissa suhdeluku tasaisempi. Toisaalta, täällä olevista miehistä osa on melko varmasti jutellut aikaisemminkin naisen kanssa. Hämmennyn ajatuksesta, että miehet ostavat minulla juotavaa (juon geeteetä, ihan vain, koska kukaan muu ei), vain jotta pääsisivät juttelemaan kanssani. Hämmennys ei kuitenkaan jatku kauaa, kun tajuan saman koskevan kaikkia, joilla on XX-kromosomi. Siirryn hyvin nopeasti maksamaan juomani itse ja vastaamaan vittuilun sijaan kohteliaasti ”ei, kiitos.”.

Opiskelukaverien perheenperustamisvimmasta huolimatta, kumma kyllä, en juurikaan ajattele kuolevani yksin. Mulla on jotenkin liian kiire yrittää hiffata, kuka minä oikein olen. Ja treenata! Ikuiseen sohvaperunuuteen ja hikoilunvihaamiseen tuomittu minä on Löytänyt Urheilun. Se alkaa varovaisesti spinningillä ja bodypumpilla kerran viikossa ja vähitellen kokeilen kaikkea baletista potkunyrkkeilyyn. Ihmettelen muuttuvaa kroppaa ja sitä tunnetta, kun pää ja keho toimivat yhteistyössä. Viikot treenaan ja syön kurinalaisesti ja viikonloput hummaan iloisesti baarissa. Se on itseasiassa toimivampi yhdistelmä kuin voisi luulla.

Välillä ajattelen, että suuri ja erikoislaatuinen persoonani ja sisäinen lahjakkuuteni pääsevät nyt vasta kukkaan, kun kukaan ei ole tukahduttamassa erinomaisuuttani. Olen, kuten tavallista, ihan hemmetin väärässä. Olen aivan samanlainen kuin ennenkin, en erinomaisempi vaan vähän vanhempi vain.

Minua ei oikeastaan juurikaan vaivaa ajatus, että en edes seurustele. En tapaa oikein ketään, josta pitäisin tarpeeksi. Kaikissa on muka jotain vikaa. Luultavasti siksi, etten oikein edes tiedä, millainen se etsimäni tyyppi olisi, joten rumat housut ja hassu keskijakaus tuntuvat helpoilta syiltä olla kiinnostumatta. Jossain vaiheessa tajuan, että eihän minun tarvitse löytää syitä, miksi en kiinnostu. Minä tarvitsen syitä, joiden takia kiinnostun.

Osa 1: Maailman keski-ikäisin parikymppinen