Makuni teeveeviihteen suhteen ei tunnetusti ole se rajatuin, vaativin tai korkealentoisin (teevee on yleensä se, mitä tapahtuu taustalla, kun venyttelen), mutta minullekin tulevat joskus henkilökohtaiset rajani vastaan. Näin esim. tänään, kun ystäväni Frasier vaihtui epäreilun nopeasti taas yhteen kotimaiseen kykyjenetsintäohjelmaan. Katsoessani Talent Suomea venytysasentoon vääntäytyneenä, heräsi mielessäni mm. seuraavat ajatukset:

• Kumpaa vihaan enemmän, teennäisiä tuomareita vai mielikuvituksettomia kilpailijoita?
• Miksi on muka söpöä, että pikkupoika kehuu olevansa ”melkoinen naistemies”, mutta jos samanikäinen pikkutyttö kehuisi lavalla olevansa ”niinku totaalihoro” soitettaisiin todennäköisesti lastensuojeluun?
• Jos kilpailija laulaa koko biisin väärässä sävellajissa, miksi jatkokierrokselle päästämistä pitää edes miettiä?
• Maksaisiko joku oikeasti minkään näiden näkemisestä rahaa edes firman pikkujouluissa, muutenkin siis kuin siinä ilmeisessä sadismimielessä?
• Eikö tässä viime vuonna ollut edes joku estehyppylaama tai muu vähäsen kiinnostava persoona?
• Mikä on tämä yhtäkkinen oksennuksen maku suussani?
• Miksi, oi miksi, kaukosäädin on noin kaukana, eikä telkkarini ole puheohjautuva?

Aaargh, tunnustakaa, kuka tästä tykkää ja etenkin miksi!