Olen penkkiurheilijana varsin noviisi. Tai siis, kun sanon ”noviisi”, tarkoitan: en pidä urheilun katsomisesta, toisten urheilusta puhumisesta, eivätkä mittavat tuloslistaukset herätä minussa muita tunteita kuin akuutin paikaltapoistumistarpeen.

Käytännössä en siis katso, enkä ainakaan seuraa mitään urheilua, enkä ole ikinä niin tehnyt. Lisäksi alan valittamaan kuuluvasti, jos tällainen mahdollisuus näyttää edes hieman todennäköiseltä elintilassani. Nyt olympialaisten aikaan olen kuitenkin tehnyt ihan pienen poikkeuksen ja silloin tällöin tuijotellut liikkuvaa urheilijanlihaa telkkarista. Tänä aikana olen oppinut mm. seuraavaa:

• Selostaja, ei se planeetan vaativin homma. ”Nyt sataa vettä”, kun sataa kaatamalla vettä ja ”hyppy epäonnistui”, kun voimistelija suurinpiirtein laskeutuu päälleen, tuntuivat jopa minun asiantuntemuksellani hieman liian ilmeisiltä.
• Olympialaisten televisiolähetyksen ohjaajat eivät taida pitää niistä urheilijoista. Voit olla varma, että naamaa kuvataan juuri kesken poskia ja silmäluomia heiluttavan volttikierteen tai sen ensimmäisen epäonnistumisitkun, kera kaikkien kyynel- ja räkätippavuotojen.
• Osaan lukea huulilta muutaman suomen kielen kauneimmista kirosanoista. Miten oiva lisäys ceeveehen!
• Me ihmiset ollaan kaikinpuolin melkoisen kummallisen näköistä jengiä.
• Vaikka olen osallistunut oppivelvollisuuden määräämille liikuntatunneille, en näemmä osaa sääntöjä yhden yhteenkään lajiin

Oikeastihan, kaiken tämän nerokkaan huomiointini ohella, kisojahan on varsin mukavaa katsoa. Siis mikä yllätys, joku miljardi ihmistä ei olekaan ihan väärässä. Taas. Se jäätävä määrä vaivaa (ja geeniperimää), että pääsee tuolle tasolle jotenkin hämmentää. Ja koska olen pohjimmiltani herkkäsydäminen vellihousu, se onnistumisen ilokin oli varsin hienoa katseltavaa. Tosin tämä koskee pelkästään yksilöurheilua, kaikki mahdolliset joukkuepalloilut aiheuttavat edelleen aivohyytymiä ja päähalvauksia.