Toisin kuin yleiseisti luullaan, ei tarvitse olla erityisen notkea saadakseen jalkansa tukevasti suuhun. Riittää, jos (kuten minä) on melkoisen kyylä ja tykkään tuijotella (ja toisinaan seuralle kommentoida) ympäristönsä eläimiä ja ihmisiä. Harrastan tätä etenkin tylsinä hetkinä, kuten löntystelyretkillä torin yli lähikauppaan.

Joskus kuitenkin varsin hyvääkin tarkoittavat asiat tulkitaan olosuhteiden pakosta ihan kamalalla tavalla väärin, ja parhaimmassa tapauksessa ei edes saa mahdollisuutta tilanteen korjaamiseksi. Muutama esimerkki tulee mieleeni ei-vielä-riittävän kaukaisesta lähimenneisyydestä:

• Torin toisella laidalla mies kantaa kaupasta ostamaansa todella jättimäistä vessapaperipakettia. Käännähdän parhausmiehen puoleen ja lohkaisen ”Taitaa olla aika paska jätkä ehe-heh”. Tietenkin juuri silloin näkökenttäämme saapunut nuori mieshenkilö katsoo hyvin surullisesti horisonttiin ja huokaisee kulkiessa ohitsemme.
• Naapurin mummohenkilöllä on todella runsaasti ruokittu pikkukoira, jota hän näyttää ulkoiluttavan vastakkaisella puolella jalkakäytävää. Hihkaisen kuuluvan innostuneesti:  ”Aahaha, siinä se läskijalka lyllertää! On oltu ruoka-aikaan kotona.” Vasta kuuloetäisyydelle tullut noin minun ikäiseni nainen uutuuttaan suorastaan kiiltävissä ja varsin reisille anteliaissa paljettimikrosortseissaan mulkaisee minua murhaavasti ja nopeuttaa askeltaan. Mennessään nykii housujaan alemmas.
• Toripululla on joku roska tarttunut jalkaansa, ja se räpistelee siitä irti hyppimällä yhdellä jalalla hassusti. ”Hhhahaa, ei taitaisi tuolla päästä juoksukilpailuihin.”. Ja TOTTA KAI samaan aikaan tulee vastaan mies pyörätuolissa.

Argh. Taidanpa tehdä jonkun hiljaisuuslupauksen. Heti.