Kun toisaalla kesähippeydytään silmissä, koen itse pakottavaa ja kuumeista kukkamekonostotarvetta. Semmoiseen isokukkaiseen ja epäilyttävästi lavatanssihenkiseen, vieläpä. En ole oppinut sietämään oksukukertavia lörttöjä kevätauringonpistoksesta. Vivahde-ero on hienoisuudestaan huolimatta merkittävä.

Peruspositiivisena ihmisenä keksin heti useita hyviä puolia tulevassa mekkohankinnassani:

• Voin maastoutua kukkapenkkeihin ja -asetelmiin pakoon pahoja feissareita ja vaalityrkkyjä
• Kesällä voin vihdoin varsin edukkaasti aloittaa mehiläisfarmariharrastuksen
• Värikkäässä printtikuosissa eivät näy esim. mansikkajätskinsyönnistä väistämättä tulevat läikät (lakujätskiä varten sitten mustakukertava mekko, daa)
• Jos yllättäen tulee tilanne (kuten meille kaikille usein käy), jossa henkeäni uhataan koska kesämökiltä puuttuvat rustiikkiset verhot, on ratkaisu yllättävän lähellä.

Onkohan kyseessä osa luonnollista mummoutumisprosessia, rikos ihmiskuntaa vastaan vai perverssi luonnevika?