Nyt, kun ensimmäisen postauksen luomisen tuska on vain himmeä häivähdys taaksejäänyttä elämää, ajattelin itseriittoisesti puhua hiukan itsestäni (ja luonnollisesti sulostuttaa postausta ihan itse itsestäni ottamilla naamakuvilla). Kun sanon hiukan, tarkoitan tietenkin monisanaista jaaritusta kyllästymiseen asti (ja hei, vähän ylikin). Olen kai vain luonnostaan vaatimaton.

Mielestäni kaikki maailman ihmiset ovat karkeasti ryhmiinjaettavissa. On heitä, jotka rohkeasti esittävät rajojarikkovia ideoita ja luovat ennakkoluulottomasti uutta. On heitä, jotka kannattavat perinteitä ja arvostavat pysyvyyttä. On heitä, jotka johtavat ja heitä, jotka seuraavat. Minä olen se, joka istuu edellisten hengentuotosten värikkäin powerpointein höystetyssä esittelytilaisuudessa huomaamattomasti keskirivissä takavasemmalla irvistelemässä ja leikkimässä kännykällä ja huutaa välillä kovaan ääneen: ”Te teette sen väärin. Taas.”.

Toiset menevät sadasta nollaan millisekunneissa, toiset puksuttavat eteenpäin tasaisempaa tahtia höyryveturin lailla. Minä olen se, jota ei kuule kiinnosta sun nopeusmittarit tai hyötysuhteet, perkele. Että turha tulla mulle. Niin.

Blogistiurani aloitin melkein kolmisen vuotta sitten jonkinlaisella valituspainotteisella tyyliblogilla. Ihan päivän asut ja kaikki. Hence the nimi. Tyyliblogi kaiketi lähinnä siksi, että lifestyle-blogiin olisi tarvittu se elämäkin. Ja kengät on kivoja.

Nykyisellään palsta sisältää enimmäkseen tyhjäpäistä (mutta yllätävän monisanaista) tajunnanvirtanillitystä, tyttölihasihkutusta, kissa-asioita, satunnaisia (olen varma, että maailmankaikkeudellisesti katsottuna ”lauantaisin” on satunnaista)  shotteja sekä takavasemmalta iskeviä tyyliseikkoja, kuten nallepipoja ja horomekkoja. Kaikki tämä toki suomenkielen kauneimmilla kirosanoilla ja alatyylin ilmaisuilla höystettynä.

Tervetuloa laifsfailaamaan.