Pelkojensa kohtaamisesta.

Meillä on uusi perheenjäsen. Sillä ei ole vielä nimeä.

Se on piano. Ajattelin kyllä, että sen nimi voisi olla Pirjo.

Pirjo herättää sekä minussa, että kissoissa kunnioitusta, uteliaisuutta, mutta myös aiheellista pelkoa. Katsokaas, olen pienenä ala-astelais-Tiitinä käynyt ahkerasti pianotunneilla. Tai siis, kahdesti viikossa koulun jälkeen kaikki kaverit menivät koulukyydissä keskenään leikkimään Barbeilla ja minä jäin keskenäni laatuharrastamaan musiikkitaidetta pimeän koulurakennuksen syövereihin. Tämän luonnollisesti kostin tekemällä pianosta lyömäsoittimen.

Koska olen tosi maalta (™) eivät pianotunnit ehkä olleet sieltä ihan parhaimmasta, pedagogiivisimmasta tai hauskimmasta päästä. Tai no, ehkä minulla on vain asennevamma siitä, että harrastuksen pitäisi olla kokolailla mukavaa hommaa. Mutta voin kertoa, että näin ei ollut. Koska kyseessä oli musiikkioppilaitos, ei siellä oltu iloisesti harrastamassa ja antamassa lapsen toteuttaa itseään yksilönä musiikin keinoin. Siellä ilmeisesti yritettiin valmistaa ekaluokkalaista amattipianistin uralle itse sillä saralla karkeasti epäonnistuneen (ja mitä ilmeisimmin siksi sysimaalle ala-asteikäisiä opettamaan karkoitetun) henkilön toimesta.

Opin heti alkuunsa, että pikkulapselle soittomotivaatio luodaan yhtä sävelaskelta toistavilla pimputuspätkillä, joihin verrattuna Tappajahain teema on varsinainen musikaalisen monimuotoisuuden iloittelu. Sitten kun kolme kirjallista näitä on kahlattu läpi, siirrytään mahdollisimman pitkäpiimäisiin muihin sävellyksiin. Hyvät (tai edes musiikiksi tunnistettavat) klassiset sävelmät ilmeisesti kuluvat, jos niitä soittaa liikaa.

Opettajaa voisi kuvailla varmasti monistakin eri näkökulmista. Itse päädyin tähän: jos 60-vuotiaan Johanna Raunion peruukki ja alligaattori kokisivat The Fly -tyyppisen molekyylinsiirto-onnettomuuden ja hirviöluomusparalle annettaisiin kostonhimoisen valkohain luonne, oltaisiin aika lähellä pianonsoitonopettajaani. Aika kultaa muistot, kuten huomaatte. Tosin se paikkakunnan vaihtoehtoinen pianonsoitonopettaja oli käsittääkseni alkoholisoitunut ja siitä syystä trioerektusmaisesta laivacombosta eläköitynyt setä, joka soitatti Tulipunaruusuja sähköuruilla. Että noh, oja tässä on allikko.

Yllättäen harrastus sitten loppuikin kuin seinään yläasteelle siirryttäessä, enkä ole tainnut koskea pianoon kertaakaan sen jälkeen. Herkkää psyykettäni oli selkeästi haavoitettu vakavasti. Mutta se, onko pysyvästi, se selvinnee lähipäivinä (sekä minulle, että lähinaapureilleni. Onnea heille, kuulevat joko armotonta eiku-eiku-pimputusta tai sen, kun lapsuustakaumien vainoamana raivoisasti huutoitken itseni uneen. Allikko, tässä on oja.).

Eikä tässä henkilökohtaisessa raa’an verevässä kasvutarinassa vielä kaikki! Ajan kuluessa selvinnee myös toinen aikamme suurista mysteereistä, eli se, ovatko pianon sisäosat se talouden ainoa paikka, johon kissa ei kykene edes projektiilisesti oksentamaan.

Elämme siis jännittäviä aikoja, minä ja lyömäsoitin.