Joka jutulle nimi – ei aina nappaa.
Otsikko se kaiken kertoo. En tosiaan tiedä mikä otsikko tällä kertaa.
Olisiko se liian tylsä vai liian itsekäs ? en tiedä.
Haluan olla itsevarma, en itsekäs.
Haluan olla yksin, mutten yksinäinen.
Haluan että minusta tykätään, sellaisena kuin olen.
Sydän taas puhuu puolestani… Ja sisimmässäni kaipaan idioottia ystävääni. Vaikkei minun todellakaan pitäisi.
Sorruin taas kirjoittamaan ystävästä, jota yhä kaipaan.
Ensimmäisen kerran kun laitoin välimme poikki, tunsin ettei veri kiertänyt sisälläni. Sisälläni kiersi ilma ja kylmyys. Vailla lämpöä ja verta. Olin sisältä täysin tyhjä.
Tuntui siltä kun hän olisi menehtynyt. Tuntui etten enään koskaan näe häntä.
En tiedä kumpi sattuisi enemmän. Se että hän kuolisi kun olisimme hyvissä väleissä vai että emme olisi missään väleissä enään koskaan.
Toivon hänen vielä palaavan. Ei en saa, ja toivoa niin ! Se satuttaa minua sisältä enemmän jos toivon hänen palaavan samana ihmisenä kun hän oli.
Pystyn sanoa yhtä helposti vihaavani häntä, kuin että välitän hänestä.
Samaa valitusta siitä miltä minusta tuntuu.
Vielä pieni runo(jokaeioleminun) ystävälleni.
”Anteeksi jos häiritsen mutta oli pakko kirjoittaa
On liian kauan mennyt jotta uskaltaisin soittaa
Muistatko tähdet muistatko edes minua
Olen täällä yhä ja ajattelen sinua.”
”Minulla ei mene hyvin kiitos kysymästä
Liian kauan olen ollut erossa ystävästä
Joka aina kuunteli ei lakannut ymmärtämästä
Aina löysi valoisat puolet asiasta pimeästä”
”Oltiin kavereita kasvettiin yhdessä
Nyt kaikki on pois vain hetkessä”
”Sua ikuisesti tuun mä aina kaipaan
Taivaan kirkkaat tähdet susta aina muistuttaa
Nyt mä odotan vaan yötä joka mut uneen vaivuttaa”
Vaikkei blogiani seuraakkaan kukaan, niin minusta tuntuu että joku on joskus lukenut blogini ja ehkä jopa samaistunut siihen.
