Rakkaus satuttaa, mutta pakko eteenpäin on kuljettava.
Broken heart. Niinku tällein voisin sen kuvailla.
Älkää pelätkö, suurta angstaus teksitä ei ole luultavammin tulossa.
Lähes puolentoistavuoden jälkeen päätimme rakkaani kanssa että eroamme. Sattuuhan se pakko myöntää mutta olihan siihenkin syynsä. Minä valehtelin. En pettänyt en ollut ilkeä, mutta valehtelin. Mutten valehdellut että rakastin.
Olen häneen yhä koukussa, mutta en voi enään. Pakko jatkaa eteenpäin. Emme kestäneet enään sitä jatkuvaa vittuilua ja riitelyä muiden edessä. Ihan jokapäiväistä riitelyä. Koskee sydämmeen ja sieluun. Kuin olisi minulta viety pala rakkautta itsestäni. Uskon että hänestä tuntuu samalta. Mutta parempi näin.
Ääh tuntuu kamalalta olla taas yksin. Pisin suhteeni tämä oli tähänmennessä. En kyllä periaatteessa ole yksin koska olemme yhä ystäviä. Viehän se silti aikansa tottua tähän.
En ole rikki, en itke jatkuvasti. Olen vain pettynyt itseeni.
Kai sitten jumala halusi näin minulle käyvän. En tiedä onko se kohtalo vai jumala joka siitä päättää, mutta minusta tuntuu että molemmat ovat keskustelleet tästä ja miettyneet, mikä on meille molemmille parhaaksi. Ja näin siinä sitten kävi.
Ei tunnu niin pahalta enään, kun emme jatkuvasti riitele. Mutta en enään saa sellaista rakkautta, kun silloin joskus sain. ja tästä saan syyttää itseäni. Valehtelusta.
Olen myös huomannut että pärjään ihan hyvin ilman psykologiani. Itse teen päätökset ja jos se ei onnistu pyydän apua.
Tuntuu ihanalta taas hiukan välittää itsestään. Ja tehdä juuri sitä mistä tykkää.
Koulussa tämä ekaviikko on mennyt hiukan väsyneesti ja tylsästi. Ensviikolla alkaa normaalikoulu ja en ole oikein varma siitä alasta joka kuuluu minulle. Kaupanala kiinnostaa ja sosiaali ja terveysala.
Hyvää viikonloppua 🙂
