Täten seuraa syy numero kaksi sille, miksi tykkään syksystä. Tai juuri tästä syksystä.

Ja blogipostaus suomeksi. (Nyt on jännät paikat.)

Nimittäin saa taas orientoitua järjestämään kulttuurimenoja ja aktiviteetteja. Niin, mikä siitä tekee syksyllä muka niin erikoista? Väitän, että se eroaa kesän rennosta hummailusta siinä, että nyt, jos ei aiemmin, menoille on tehtävä tilaa kalenterissa. Jos haluaa jonkunlaista viihdykettä, on erikseen varattava aikaa ja tehtävä efforttia, ettei tämä viihdykkeellinen osuus elämässä pääse kuivahtamaan siinä jossain luentosalien ja kotisängyn välillä.

Viime viikolla järkkäsin itseni ja pari kaveria Turun Linnateatterin näytökseen; paikat Trainspotting-esityksen eturivissä eivät sittenkään paljastuneet liian kuumottaviksi, sillä näytelmän toteutus taisi miellyttää meitä kaikkia. Mitä nyt vähän välillä olis voinut huutaa vähemmän. Eturivin paikoilla oli muuten myös pakko tottua siihen, että teatteri tulee enemmän iholle – eikös näin aina sanota – ei ollut mahdollisuutta piilotella päitten takana  ja tuskailla, että kun nyt tuon huudon sais vaimennuksen kanssa kiitos.

(Jos näistä ihoista vielä, niin eilen näin vihdoin elokuvan Iho, jossa elän. Katseluun liittyi tietenkin pedagoginen aspekti, espanjan oppiminen. Vaikkakin verta sieltä ihon alta paljastui aika moneen otteeseen, niin kyllä Almodóvar!) 

Mutta joo. Tänä syksynä olen päättänyt, että tällaisia aktiviteetteja saa buukata runsaasti eikä jäädä sitten odottelemaan niitten tulemista sinne iholle kotona.