Ei näin – sinne päin – no nyt! Osa 2.
Sunnuntaista suunta ei voinut olla kuin ylöspäin.
Maanantai – Sinne päin
Olen pitkin syksyä jutellut mukavan miehen kanssa, jonka olen tuntenut jo muutaman vuoden, mutta emme vain ole olleet oikein missään tekemisissä sinä aikana. Olimme kuitenkin tavanneet sattumalta siellä täällä, viimeksi eräillä loppukesän festareilla.
Nyt olimme sopineet ensimmäisestä kahdenkeskeisestä tapaamisesta. Mietin pitkään, mitä nimeä olimme käyttäneet. Olinko menossa ihan vaan tapaamiseen? Vai oliko mukava mies pyytänyt lähtemään ulos? Ei kai nyt sentään treffeistä ollut puhetta…? Jännitys alkoi nykiä kroppaa.
Jännitys unohtui, kun tapasimme mukavan miehen kanssa leffateatterin aulassa. Juttu luisti alusta alkaen todella hyvin. Huomasin, etten voi lakata hymyilemästä.
Elokuva oli mainio, varmasti vuoden parhaita. Intoilimme molemmat leffan osuvista musiikeista, yllättävistä näyttelijöistä ja tunnelmallisista kohtauksista. Sitten suuntasimme suunnitelman mukaan ravintolaan syömään.
Ulkona oli alkanut sataa ja odotimme raitiovaunua katoksessa suorastaan epäilyttävän lähekkäin. Ravintolassa olimme melkein ainoat asiakkaat, joten pulputimme estoitta ihan kaikesta, mitä mieleen juolahti.
Enimmäkseen nauratti, välillä melkein itketti. Keskustelu oli niin intensiivistä, että huomasimme yhtäkkiä istuneemme samoilla sijoilla jo kolmatta tuntia. Huomiota seurasi ensimmäinen, jännittynyt hiljaisuus kolmeen tuntiin. Molemmilla kävi varmasti sama ajatus päässä. Jotain oli alkanut.
Pelästyin ajatuksiani. Tilasimme laskun, mutta vaadin, että saan maksaa oman osuuteni. Eihän mies tarjoa kuin treffeillä! Kävelimme raitiovaunupysäkille ja suunnittelimme seuraavaa tapaamista. Kun mukavan miehen kulkuneuvo tuli, hän katsoi minua hetken liian pitkään. Romanttisissa hömppäelokuvissa on aina se tietty kohta, kun aika pysähtyy ja tietää, että seuraavaksi päähenkilöt tarraavat toisistaan kiinni ja suutelevat. Lopulta mies vain halasi hämmentävän kovaa.
Jäin pysäkille hieman hölmistyneenä. Tapaaminen tämä ei ollut. Eikä voi puhua ”ulkona käymisestä”. Treffeiltä nämä muuten vaikuttivat, mutta jotain olennaista puuttui.
* * *
Kun on tutustunut mahtavaan tyyppiin, on helppo hämääntyä toisen mahtavuudesta. Entisessä elämässäni hämäännys olisi tarkoittanut sitä, että luulen haluavani mahtavan tyypin myös poikaystäväkseni.
Nyt mieli kuunteli kerrankin järjen ääntä. Tai ehkä enemmänkin sitä tunnetta. Järki olisi voinut sanoa, että ”hei tää on hyvä tyyppi, kannattaa yrittää”, mutta tunne sanoi ”jotain puuttuu, jätä väliin äläkä aiheuta enempää hämmennystä itsellesi tai toiselle”.
Aiemmin olen vain onnistunut satuttamaan mahtavia tyyppejä ”antamalla ymmärtää”. Vastuullista olisi, etten antaisi sen enää toistua.
Niinpä viikkoa myöhemmin nostin kissan pöydälle Facebook-keskustelussa ja kysyin, mitä mukava mies oli illasta ajatellut. Myös mies oli ollut hämmentynyt siitä, kuinka viisi tuntia oli vain hujahtanut seurassani.
Rohkaisin mieleni ja sanoin, että jatkan mielelläni mieheen tutustumista, mutta ystävällisissä merkeissä. Se oli ehkä pieni pettymys miehelle, mutta ainakin molemminpuolinen epävarmuus loppui.
Joskus elämässä tapaa niin hienoja tyyppejä, että heidät haluaa pitää elämässään ihan loppuun saakka. Niitä ihmisiä ei kannata tuhlata johonkin epämääräiseen suhdesäätöön, josta molemmat osapuolet vain turhautuvat ja haluavat sen jälkeen unohtaa toisensa.
Uskon, että meistä tulee vielä mukavan miehen kanssa hyvät ystävät. Ystävyys, se nimittäin oli jo alkanut.
* * *
Palataan vielä sateiseen maanantaihin. Mukavan miehen lähdettyä yleistä hämmennystä lisäsi vielä yksi asia. Seuraavana päivänä luokseni saapuisi vieras Euroopan toiselta puolelta.
Olin tavannut tyypin vain kerran aiemmin, mutta tutustuminen oli jatkunut ensin viikoittaisten sähköpostien ja myöhemmin lähes päivittäisten Skype-keskusteluiden välityksellä. Silti en tiennyt, mitä odottaa.