”I haven’t been everywhere, but it’s on my list”

 

Istun taas lentokoneessa, joka puskee auringon perässä erittäin voimakkaaseen vastatuuleen. Pilvien yllä jatkuvassa paisteessa on vaikea tajuta, että alla myllertää vuoden kovin myrsky.

Tiedän, että noin kymmenen minuuttia edellä lentää toinen kone, joka on lähtenyt samasta kaupungista ja joka vie ystävääni samaan kaupunkiin, johon itse olen menossa. Ajattelen, että leikimme hippaa. Tiedän silti, että tämän hipan häviän väistämättä, sillä koneeni tekee välilaskun Islantiin.

Aiemmin on käynnistynyt suunnitelma, joka on ollut ajatuksissani aina. Vasta kuluva vuosi on antanut sen toteuttamiselle edellytykset. Maailman ympäri, 40 päivässä.

* * *

Tätä on vaikea selittää kuulostamatta elitistiltä, mutta matkustamisesta on tullut minulle jonkin asteinen riippuvuus. Elitismi on tästä kuitenkin kaukana: kierrän pallon minimibudjetilla. Lennot alle parin tonnin. Yöt vietän pääasiassa kaverien sohvilla. Mukana yksi isohko reppu, jossa kulkee kaikki tarpeellinen.

Olen kuluneen vuoden aikana ymmärtänyt, että mitä vähemmän tavaraa omistaa tai kantaa mukanaan, sitä vapaampi on liikkumaan. Lopulta ihminen tarvitsee aika vähän. Mutta ystäviä tarvitaan – ilman heitä reissu ei olisi mahdollinen.

Matka on oikeastaan looginen jatkumo itsenäistymisprojektille. Tähän mennessä olen viettänyt aikaa Euroopassa, mutta mieli on tehnyt aidan taakse, pois etupihalta. Sinne, minne aikuiset ihmiset pääsevät.

Maailmanympärimatka on vaatinut huolellista suunnittelua ja säästämistä. Ominaisuuksia, jotka eivät ole olleet vahvimpia puoliani. Olen huomannut, että projekti on kasvattanut minua jo ennen matkan alkamista.

On täytynyt tehdä valintoja, yksin. Kun ystävien aikatauluja ei ole voinut tietää etukäteen, on täytynyt ottaa pieniä hyppyjä tuntemattomaan. On pitänyt olla realisti ja miettiä, mihin voi ja kannattaa mennä, myös mihin on varaa mennä. Ja on pitänyt luottaa siihen, että selviää kyllä, tuli mitä tuli.

Äitini kertoi viettäneensä unettomia öitä, kun olin kertonut toteuttavani pitkäaikaisen haaveeni. Jouduin muistuttamaan äitäni siitä, että tämä on itse tehnyt samalaisen reissun kolmekymppisenä. Pienen lapsen päässä tarinat olivat herättäneet ihailua ja istuttaneet idean pysyvästi päähäni. Ja jos kerran äiti, niin ehkä jonain päivänä…

Seurasi perinteinen vanhan polven luento siitä, kuinka maailma silloin kolmekymmentä vuotta sitten oli ihan erilainen paikka.

Jotenkin parempiko? Vai kenties turvallisempi? Varmaan äitini äiti on antanut silloin ihan samanlaisen luennon maailman vaaroista. Ja silti: matkaan on lähdetty, eikä pelätty maailmaa liikaa. Äitini on luottanut olevansa tarpeeksi aikuinen selvitäkseen reissusta.

Enkä minä osaa ajatella, että olisi kyse selviämisestä. Menen tapaamaan ystäviäni, jotka asuvat maailman suurimmissa kaupungeissa ja elävät niissä ihan tavallista elämää. En aio matkustaa sota-alueille tai tunkea väkisin sinne, missä voi olla vaarallista. Elän ja matkustan järkevästi. Lopulta koko matka ei tunnu niin suurelta jutulta.

Ehkä pakottava halu matkustaa selittyy sillä, että on kasvava tarve luottaa itseensä ja taas todeta, että on ollut luottamuksen arvoinen.

Eli näillä mennään – ja toivottavasti myös tullaan, hieman erilaisena kuin on lähdetty.

Itsenäisyyspäivät hiljenee 1,5 kuukaudeksi ja palaa mukanaan lisää tarinoita jaettavaksi.

Lainaus: Susan Sontag
Kuva:  M.D.