Muutto / Muutos / Muu, mikä?

 

Pakettiauto pullistelee huonekaluista ja kotona lojuu vielä muutamia nyssäköitä siellä täällä. Muuttoavuksi tullut setäni hyppää auton rattiin. Äiti halaa ja vilkuttaa hyvästiksi. Sitten äiti hyppää keltaisen pakettiauton kyytiin ja karauttaa pois. Jään pihalle vilkuttamaan ja palaan takaisin sisälle isän luokse.

Viimeksi se olin minä, joka muutti pois, mutta paljon on ehtinyt tapahtua. Nyt lapsuudenkodistani on hävinnyt puolet tavaroista – ja äiti.

* * *

Jossain vaiheessa elämää tulee väistämättä se piste, missä päätyy umpikujaan, kujanjuoksu loppuu, joutuu selkä seinää vasten, puun ja kuoren väliin tai ihan miten asian haluaa ilmaista. Silloin tietää, että on mentävä vähän enemmän omalle epämukavuusalueelle kuin ennen ja kasvettava.

Minulle se tapahtui vasta 24-vuotiaana. Siitä voi olla montaa mieltä.

Kuten aiemman palstani lukijat tietävät, paljon on todellakin ehtinyt tapahtua, mutta tässä laajennettu katsaus elämäntilanteeseeni (ja vähän myös muidenkin).

Äitini ja isäni ovat eroamassa 25 avioliittovuoden jälkeen. Isälläni on uusi naisystävä, joka pian muuttaa lapsuudenkotiini. Isäni irtisanottiin äskettäin töistään 25 työvuoden jälkeen.

Vasta eläköitynyt äitini taiteilee oman dementtisen äitinsä ja neljän riitaisan sisaruksensa kanssa. Myös oma, teini-iässä väliin jäänyt äiti-tytär -kriisi näyttää tulevan viiveellä.

Olen elänyt koko kesän lähes nollabudjetilla. Kun on tottunut siihen, että äiti tai iskä pelastaa (taloudellisesti) pulasta, ei siihen voi enää luottaa. Ei sillä, etteivätkö vanhemmat haluaisi auttaa, he eivät välttämättä vain pysty.

Palasin lähes vuoden ulkomailla oleskelun jälkeen Suomeen. Ranskalainen poikaystäväni jätti minut, 24. syntymäpäivänäni. Olen sinkku ensimmäistä kertaa kuuteen vuoteen. Äitini sanoi, että vanhapiika.

Muutan ensimmäistä kertaa yksin asumaan Suomessa. Ennen Espanjan ja Ranskan kanssa puoliksi jaettua ulkomaanvuotta asuin kyllä entisen poikaystäväni kanssa lähes kolme vuotta yhdessä. Kesä on vierähtänyt lapsuudenkodissa avioliittonsa loppumetreillä kärvistelevien vanhempien kanssa. Aika monet ihmissuhteet kaipaavat remonttia pitkän laiminlyönnin jälkeen.

Aloitin ensimmäisessä oman alani työpaikassa. En ole vieläkään ihan varma, olenko omalla alallani. Onneksi työsuhde kestää huimat kaksi kuukautta, se on määräaikaisuus. Opinnot ovat loppusuoralla ja lopputyö pitäisi tehdä. Sitten pitäisi siirtyä työelämään ja melko rivakasti vieläpä, sillä pankissa lyhennystä odottaa kymppitonni opintolainaa.

Näillä mennään.

En silti valita. Olen saanut venyttää vastuutonta, holtitonta, riemukasta, itkettävää ja naurattavaa nuoruutta melko pitkään. Olen lainannut aikaa aikuisuudelta. Nyt vain pitää maksaa takaisin, korkojen kera. Vähän niin kuin opintolainakin.

* * *

Itsenäisen elämän tiellä on kuitenkin vielä paljon esteitä. Tahdon tulla riippumattomaksi muista ihmisistä, jotta voisin perustaa muulle kuin epäterveelle riippuvuussuhteelle perustuvia ihmissuhteita. Jäsentelen ajatuksiani täällä. Jos Lilystä löytyy muitakin samojen asioiden kanssa painivia, kuulisin mielelläni ajatuksianne.

Tekemistä riittää. Muuten en kai olisi vastannut toissayönä humalaisen valokuvaajapojan 7 kännipuheluun ja 12 tekstiviestiin kun tämä pyysi päästä luokseni. Miten lopulta kävi, siitä lisää myöhemmin.