Tiistai – no nyt

Istuin lentokentän tuloaulan kahvilassa täysin rauhallisena ja join teetä Marimekon printillä kuvitetusta mukista. Liukuovet avautuivat ja sulkeutuivat. Ruskettuneita pariskuntia, salkkua kantavia pukumiehiä ja ulkomaalaisia turisteja purkautui ulos. Sitten ovista asteli tutun näköinen mies.

Kihara tukka ja arviolta viikon ikäinen parta, kääriytyneenä karvakauluksiseen toppatakkiin, valmiina kohtaamaan Suomen hyisen viiman. Hän näytti pidemmältä kuin muistin. Kun hän huomasi minut ja hymyili, rauhallisuuteni oli tiessään. Kroppani alkoi täristä ja hengitys muuttui pinnalliseksi.

– Heiiii, miten lentosi meni? saan tutinaltani kysyttyä.

Vaihdamme poskisuudelmat. Ensimmäinen kosketus karheaa poskea vasten. Tärinä vahvistuu.

– Oli aika uskomaton seikkailu. Pariisissa oli kentällä taas lakko ja ihmiset säntäili edes takaisin, vieraani aloittaa kertomuksensa.

* * *

Joskus sen vain tietää.

Tuohon tiistai-iltaan mennessä en ollut ajatellut mitään, enkä kuvitellut mitään. Tiesin vain, että kiva toimittajapoika, jonka olin tavannut kerran elämässäni ollessani kesällä Ranskassa, oli tulossa luokseni viikoksi. Näyttäisin hänelle, miksi Helsinki on maailman paras kaupunki ja kävisimme seikkailemassa Pietarissa.

Ensimmäisenä iltana juttelimme ja katsoimme elokuvan. Sen jälkeen M meni kiltisti nukkumaan sohvalle ja itse kaivauduin turhautuneena tuplaleveään sänkyyni. Hyvän yön toivotukset olivat hyvin asialliset.

Seuraavana päivänä kiersimme Kalliossa, Kaivopuistossa ja kävimme Kauppahallissa bouillabaissella (M ei ole koskaan syönyt etelä-ranskalaista herkkua ja vierasti mereneläviä joten söin mielihyvin sinisimpukat hänen keitostaan).

Sitten kävelimme Kauppatorin kautta Senaatintorille, haimme Café Engelistä teet mukaan ja kipusimme Tuomiokirkon portaille istumaan. Juttelimme edellisistä tyttö- ja poikaystävistä, perhesuhteista ja unelmista.

Siirryimme portailta Kansalliskirjastoon. Törmäsimme sattumalta ainakin sata vuotta vanhoihin Le petit Larousse -tietosanakirjoihin ja kaivoimme esiin, mitä Helsingistä ja mitä M:n kotikaupungista tuolloin kerrottiin. Jännitys välillämme alkoi kasvaa kun kävelimme hiljaa pölyntuoksuisten kirjahyllyjen välissä ja katselimme toisiamme.

Kirjastosta jatkoimme Katajanokalle ja Uspenskin katedraalille. Istuimme sen juuressa sijaitsevan puiston penkille, suorastaan epäilyttävän lähekkäin. Silti juttelimme vain niitä näitä. M lupasi myöhemmin kertoa hassun tarinan siltä päivältä, jolloin tapasimme ensimmäisen kerran.

Pitkän ulkoilun päätteeksi matkustimme raitiovaunulla kauppaan ja sieltä asunnolleni. Avasimme M:n tuoman viinipullon ja aloimme kokata yhdessä tomaatti-mozzarellalasagnea. Ihailin salaa sitä, kuinka varmoin ottein M kalttasi tomaatit ja silppusi basilikan.

Lopulta nappasimme lasagnen kainaloon ja kiipesimme kattoterassille syömään kuun valossa. Yltiöromanttisesta asetelmasta huolimatta juttelimme edelleenkin asiallisesti ja aloin jo huolestua. Mitä jos tätä jatkuisi loppuun asti? Mitä jos tutina oli vain minussa, ei M:ssa? Mitä jos olin väärässä ja M oli käyttänyt kaksi kuukautta sähköpostiviestien kirjoittamiseen, valokuvien lähettämiseen ja jopa hassujen videoiden tekemiseen ihan vain ystävällisissä merkeissä?

Keräsimme astiat, puhalsimme kynttilät ja palasimme asunnolleni. Aloin tiskata ja M rojahti sängylle näpertelemään jotain tietokoneellaan. (Edellisenä iltana M oli vaatinut saada tiskata, enkä antanut saman enää toistua.) Tiskien lopuksi istuin pöydän ääreen, sänkyä vastapäätä, viinilasi kädessäni. M sulki läppärinsä.

– No, eikö nyt olisi aika kertoa se tarina siltä päivältä, jolloin me tavattiin, kysyin.

Martin meni jotenkin vaikeaksi ja kiemurteli vähän aikaa paikoillaan.

– Joo. Mutta odota hetki, ensin mun täytyy tehdä jotain, M sanoi.

Hän nousi seisomaan, tuli luokseni ja suuteli minua.

* * *

Vietimme uskomattoman viikon yhdessä. Kun hyvästelin M:n viikon lopuksi lentokentällä, seurasi totaalinen lamaannus. Jotain samanlaista olin kokenut Ranskassa kesällä. En koko päivänä pystynyt mihinkään, ei ollut ruokahalua eikä halua oikeastaan edes liikkua. Kelasin päässäni jatkuvalla toistolla niitä hetkiä, jotka olimme viettäneet yhdessä.

M asuu toisessa maassa. Minä asun Suomessa, eikä siihen ole tulossa muutosta. Kaukosuhdetta jo kesällä kokeilleena tiedän, että se voi olla raskasta. Silti jokin päässäni huusi, että tämä ei jää tähän. Tämä ei voi loppua näin. M:n lähdettyä kaikki oli jäänyt avoimeksi. Oli mahdollista, etten näkisi häntä enää koskaan. Valmistauduin jo unettomaan yöhön.

Lähtöpäivän iltana, juuri ennen nukkumaanmenoa, sain kuitenkin M:lta sähköpostiviestin, jonka hän oli kirjoittanut Frankfurtin lentokentällä. Siinä luki ”hitot välimatkasta”. Siinä luki, että tämä ei jää tähän. Siinä luki, että vaikka eron tuottama suru oli musertavaa, se ei silti ollut mitään verrattuna siihen onnen tunteeseen, jota hän tunsi meidän yhdessä ollessamme. Siinä luki, että hän luottaa meihin, että saamme jutun toimimaan. Siinä luki kaikki, mitä sillä hetkellä halusin kuulla.

Olen vihdoin tavannut ihmisen, jonka tunnen tasaveroiseksi, jota ihailen ja kunnioitan samaan aikaan. Se on todella harvinaista ja hienoa. Se, että emme asu samassa maassa, antaa meille vain enemmän aikaa keskittyä kaikkeen muuhun tärkeään, kuten työhön ja opiskeluihin. Itsenäisyys ei ole vaakalaudalla, vaan vahvistumaan päin.

Kaiken ei tarvitse aina tapahtua niin nopeasti. Olen siis oppinut jotain, minkä olen halunnut pitkään oppia: elämään hetkessä, eikä ottamaan liikaa paineita tulevaisuudesta ja siitä, mitä pitäisi tapahtua ja missäkin aikataulussa. Olen juuri nyt onnellinen ja se riittää.

Ainakin kun tiedän, että kahden viikon kuluttua minä astelen Roissyn lentokentän tuloaulan ovista ja joku on minua vastassa. Ja että se joku tärisee myös.