Ei kulu päivääkään, ettenkö ajattelisi kantamaani ylipainoa.

Ajattelen sitä kaikkialla. Ruokakaupassa käydessäni, kadulla kävellessäni, bussia odottaessani, ystävien kanssa juhliessani, kuntosalilla treenatessani, peiliin vilkaistessani, valokuvia katsellessani.

Käytän siis (vieläkin) enemmän aikaa ulkonäköni harmitteluun, kuin asian korjaamiseen. Ylipaino onkin ollut minulle enemmänkin henkinen, kuin fyysinen taakka.

Päätavoitteeni tässä elämäntaparemontissa ei ole laihuuden ihannointi, vaan se, että hyväksyisin itseni sellaisena kuin olen. Omana kaunistelemattomana itsenäni. Tottakai haluan pudottaa painoani jo terveydellistäkin syistä (omenavartalo on kaiken pahan alku ja juuri), mutta myös henkisistä. En odota painon putoamisen tuovan minulle jotakin hienoa ja eksoottista elämää. Toivon saavani itseni tuntemaan oloni viihtyisäksi omana itsenäni. -Tällä hetkellä elämäni ei sellaista ole, vaikka räväkkä ulkokuori niin saattaisikin hämätä.

Olen miettinyt syitä miksi ole jojoillut painoni kanssa ja miten hyvä tulos on ”laihduttamisen” jälkeen aina lentänyt roskakoriin. Se on erikoista sillä ylipaino on minulle kuin tumma pilvi, joka seuraa minua kaikkialle ja on tosiaan mielessä lähes kokoajan. En ole esimerkiksi IKINÄ ajatellut olevani millään tavalla samalla lähtöviivalla kauniiden ja normaalipainoisten ystävieni kanssa. Olen ihan aina tuntenut olevani huonompi. Yhteiskuvia katsellessa mieleeni tulee lähinnä ”kuka ei kuulu joukkoon?”-tyyppiset ajatukset.

Olen itse varmasti kaikkein raadollisin itseäni kohtaan. Nyt kirjoittaessa tätä ymmärrän, että ruokin itse huonoa itsetuntoani päivittäin ja siitä on vaikea päästä eroon. Pitäisikö alkaa toistamaan jotain ”olet kaunis”-mantraa päivittäin, vaikka jo toisten ihmisten sanomana se tuntuu valheelta?

Miten nostaa itseään pohjamudista päivänvaloon?

Kuvat täältä.