Itsestään selviä asioita
Maalasin kerran tällaisen kuvan unelmastani. Unelma tai haave on kuin yksinkertaistettu mainoskuva. Mainoskuva tämän maalauksen nimi nyt onkin. Nykymaailmassa ei ainakaan yleisesti tunnu voitavan sanoa, että tässä on mielestäni jotain hyvin kaunista: Tällainen on unelmieni nainen! Päiväunia kuitenkin on – se lienee itsestään selvää ja sallittuakin, keneltäkään kysymättä. Mainosten maailma on joillekin ihan itsestään selvää ja tuttua. Joillekin taas yhä henkilökohtaisemmiksi tulevat mainokset ovat ongelmallisia.
Jatkan aihetta muistikuvalla urheilusta. Hiihto ja pitkän matkan juoksu ovat ja ovat olleet itsestään selvästi urheilulajeja. Tämä kävi ilmi, kun veteraanihiihtäjä Akseli Vanhoja luovutti kiertopalkinnon Ylämaan pyrkijät – urheiluseuralle. Pokaalin luovutussanoissa hän muistutti: ”Tämä on urheilupalkinto. Sitä ei saa luovuttaa mistään pallopeleistä!”
Nykyisin on miltei toisin päin. Itsestään selvin urheilulaji taitaa Suomessa olla jääkiekko. Pallopelit ovat erittäin suosittuja, sosiaalisia ja kokoavat meitä suomalaisia yhteen areenoille ja telkkarien äärelle. Ja nyt sitten skeittaamisen ja lumilautailun oheen tulee kuvaan e-urheilu.
Havahduin aiheeseeni tähtitaivaan alla. Mieleen tuli jotenkin sellainen ajatus, että tähtitaivas taitaa olla kauneinta mitä tiedän. Olin huomiosta aika kiitollinen – varsinkin kun seuraavaksi tuli mieleen, että tähtitaivas on ainakin maaseudulla pilvettömänä yönä aivan itsestään selvä asia. Voisiko kauneus olla jotain, joka on itsestään selvää?
Tähtitaivas ehkä ohjasi ajatuksiani jo elämänfilosofian suuntaan. Tähtitaivas ei kokijalleen ole fyysinen vaan kauneudessaan miltei ajaton, lähes kuin käsite. Jotkut ihmiset sanovat, etteivät usko mihinkään mikä ei ole havaittavissa, tunnettavissa, kosketettavissa. Siihen voi kysyä: etkö usko olevan olemassa kauneutta tai oikeudenmukaisuutta? Ne eivät sellaisenaan ole nähtävissä. Nähtäviksi kauneus ja oikeudenmukaisuus tulevat, kun havaitsemme kauniin ihmisen, kukan, hienon koiran, auringon kimmellyksen järvellä tai kun havahdumme oikeudenmukaiseen tekoon, jonka havaitsemme jonkun ihmisen tehneen. Tai oikeudenmukaisuuden puutteeseen, näkemäämme ja kokemaamme vääryyteen.
Alastomuus on itsestään selvää, vaatteet ovat satunnaisia lisäkkeitä tai sään vaatima selviytymiskeino tai häveliäisyyden vaatima suoja toisiamme kohtaan. Tai keino herättää mielenkiinto. Alastomuus vaatii aika paljon nöyryyttä.
Kymmenkunta vuotta sitten heräsin aamulla ja katsoin vuoteen vieressä, kaapin ovessa olevaan peiliin. Jäin istumaan ja katselemaan omaa alastonkuvaani. Reaktio oli, etten pidä näkemästäni. Tajusin kuitenkin, että tuo peilin heijastama kuva on minun olemukseni juuri nyt. Aloin piirtää kuvaani, kohta kohdalta. Ensin se tuntui pahalta, masentavalta. Huomasin yhtä ja toista, jonka olisin toivonut olevan toisin.
Myöhemmin koko asia alkoi tuntua joltain, joka tekee hyvää. Siinä minä olen! En ole minkään mainoskuvan näköinen mutta tuo olen minä. Jos tuo maalaamani haavekuva ei ole kukaan niin peilikuvani taas on juuri minä. Toisaalta tuon näkeminen on itsestään selvää, ilmeistä ja normaalia. Toisaalta juuri tuo, oman kuvan väistämätön läsnäolo on myös vaativaa, haastavaa.
Meille ladataan vaatimuksia. Pitäisi olla sitä ja tätä, sellainen ja tuollainen. Voin toki alkaa jumpata ja kehittää itseäni moninkin eri tavoin. Peiliin katsominen voi aiheuttaa hyvää tekeviä toimintoja. Niihin ei kuitenkaan tule ryhdytyksi, ellei pysähdy siihen, miten asiat ovat nyt. Otsikkoni on tänään: itsestään selviä asioita. Olisikohan ehkä voinut sanoa myös: itsestään selviä tosia-asioita.
Mikä olisi itsestään selvä asia tai tosia-asia? Elämä? Elämänfilosofiaan voisi kuulua juuri tämä: eikö meidän elämämme olekin itsestään selvä asia? On. Tai sitten ei, olemmehan kuitenkin aika kiikkerällä veitsenterällä, syntymän ja kuoleman välimaastossa. Palataan tästä syvämietiskelystä nyt kuitenkin hiukan tavallisempiin näköaloihin.
Alun perin ajattelin otsikkoon vielä lisäystä: Itsestään selviä asioita – ennen vanhaan. Lisäysmiete johtui siitä, että monet asiat tuntuvat menneisyydessä olleen yksinkertaisempia, selkeämpiä. Totta kai! Tuttu on selkeää, ilmeistä, käsitettävää. Menneisyys itsessään, omana aikanaan ja kokemuksenaan, ei kuitenkaan taida olla ollut niin yksinkertaista kuin siitä ehkä kuvittelemme. Ajoilla on omat vaivansa ja ilonsa.
Maailma tuntuu olevan täynnä itsestäänselvyyksiä, jotka eivät pidä paikkaansa. Erityisen paljon näitä taitaa liittyä sukupuolisuuteen, siihen, mitä naiset ajattelevat miesten olevan ja siihen, mitä miehet ajattelevat naisten olevan.
Lähipiiriimme kuuluu myös itsestään selvyyksien haaste. Aika usein kuvittelemme, että puoliso tietää vaikken sanokaan. Vuosikymmenten myötä voi tietenkin kehittyä oman kumppanin ajatusten lukemisen taitoa. Yleensä kuitenkaan niin ei ole. Toinen ei tiedä ajatuksiani, toiveitani, pelkojani, ellen minä kerro ajatuksiani hänelle. Niin paljon sanomatta jää – ehkäpä siksi, että pelkäämme satuttavamme, jos puhumme totta. Käytännössä toki satutamme enemmän, kun emme puhu. Ainakin itselleni tällainen puhumattomuuden loukku on hyvin tuttu juttu. Itsestään selvyydet tarkoittavat joskus sitä, etten ota asioitani puheeksi.
On itsestään selvyyksiä, joita ei tule sanotuksi, puolisolle, lapsille, omille vanhemmilleen. Sellaisia kuin ”olet minulle tärkeä, kiitos siitä, että olet isäni, äitini, sinä olet minulle rakas lapsi”.
Elämänfilosofiaa on, että ymmärrämme itsestään selvien asioiden arvon. Elämänfilosofiaa on, että uskallamme katsoa lähellemme ja olla olemassa – juuri sellaisina kuin olemme.