Ladataan...

Työviikon päätteeksi sydän on taas täynnä kiitollisuutta kaikista niistä ihanista tyypeistä, joita viikon aikana kohtaan. Tässä siis kaikille rakkaille oppilailleni omistettu postaus. Siis kiitos:

...kaikille niille, jotka tulevat ensimmäiselle laulutunnille jännityksestä täristen. Usein tähän liittyy jännityksen anteeksipyytely, vaikka tietenkään se ei haittaa minua yhtään. (Ihaninta on, kun joku osaa kertoa jännityksestään ääneen - silloin tilanteessa on kaikkein helpointa tukea toista.)

...kaikille niille fiksuille ja analyyttisille tyypeille, jotka kertovat oivalluksensa ääneen ja kysyvät kysymyksiä, joita jään pohtimaan ja selvittelemään vielä pitkään tuntien jälkeen. (ja joista usein syntyy myös uusia blogipostauksia!)

...kaikille niille, jotka tuovat laulutunneille mukanaan huumoria, itseironiaa ja naurua. Olen monta kertaa nauranut tunneilla oppilaiden kanssa vedet silmissä. Usein tilanteet liittyvät äänellä leikkimiseen tai häpeäkynnyksen ylittämiseen.

...kaikille niille aloitteleville laulajille, joiden kehityksessä pääsen olemaan mukana alusta lähtien ja juhlimaan onnistumisia siitä lähtien, kun ensimmäistä kertaa suusta tulee se nuotti, johon tähdättiin.

...kaikille niille, jotka voittavat itsensä yhä uudelleen; tulemalla tunneille, oppimalla uutta, kohtaamalla henkisiä blokkejaan ja avaamaan sydäntään musiikin kautta.

...kaikille niille upeille laulajille, joiden tulkinnat kappaleista nostavat kylmiä väreitä iholle, hymyn huulille tai tipan silmäkulmaan.

... kaikille niille, jotka tulevat tunneille avoimin sydämin ja uskaltavat näyttää tunteensa osana musiikillista ilmaisua ja oppimisen prosesseja, tai ihan vain elämää. ;)

...kaikille niille, jotka olen oppinut tuntemaan jo niin hyvin, että oppilaan tullessa tunnille tuntuu kuin vanha ystävä tulisi kylään.

...ja kaikille niille uusille tuttavuuksille, jotka saan tavata ja opin tuntemaan tästäkin eteenpäin.

Oi rakkaat oppilaani: KIITOS! Olette aivan valtavan ihania kaikki!

 

Ladataan...

Ladataan...

Olen aina ollut kova jännittämään:

Teini-ikäisenä musiikkiopiston huilumatineoissa tärisin niin, että toisen oppilaan äiti kertoi minulle erään esiintymisen jälkeen: "Hyvä, kun oot saanut nyt sen tärinän siirtymään huulista jalkoihin, niin ääni ei enää väpätä niin pahasti" (kiitos vaan tälle rouvalle ikimuistoisesta kommentista!). 

Parikymppisenä jäädyin Sibelius-Akatemian musiikkikasvatuksen pääsykokeissa pianokokeessa niin, etten muistanut pitkään harjoittelemastani kappaleesta yhtäkkiä mitään.

Näen edelleen painajaisia lentomatkastani Etelä-Afrikkaan, kun olin lähdössä puolen vuoden opiskelijavaihtoon maahan, josta en tuntenut ketään.

Opiskeluaikojen opetusharjoitteluita pelkäsin viikkokausia etukäteen ja keskityin ensimmäisillä tunneilla enemmän käsieni tärinään kuin opetettavaan asiaan ja oppilaisiin.

Tutustuminen nykyiseen mieheeni oli niin jännittävää, että meillä meni puoli vuotta ennen kuin pääsimme ensitapaamisemme jälkeen treffeille (minä pyysin, aivan sekaisin jännityksestä).

Training for Warriorsin ensimmäisissä treeneissä noin vuosi sitten olin niin sekaisin jännityksestä, että kaikki ohjeet sekä alun motivaatiotarina menivät aivan ohi.

Näiden lisäksi olen jännittänyt mm. vähän kaikenlaisia sosiaalisia tilanteita (mm. opiskelijabileet, uusien ihmisten kohtaaminen), opettamista, kaikkia elämäni esiintymistilanteita, Köpiksessä ryhmän edessä pidettyjä laulutunteja, työhaastatteluita, kaikkea liikunnallista, vuorille kiipeämistä, blogitekstien julkaisua, omien biisien esittelyä bändikavereille, työprojekteja, treffejä ja ihastuksen kohtaamista - lista on loputon.

Vaikka jännittäminen on tuntunut hetkittäin pelottavalta ja hallitsemattomalta, näen kuitenkin jännittämisen nykyään ennen kaikkea positiivisena ilmiönä. Jos katson yllä olevaa listaa, näen miten jokainen jännittävä tilanne on johtanut johonkin hyvään. Ilman kaikkia näitä kokemuksia olisin elänyt aika paljon tylsempää elämää, enkä olisi tässä, missä nyt olen: naimisissa rakkaan mieheni kanssa, ihanien ihmisten ympäröimänä, yrittäjänä, esiintyjänä, opettajana ja kouluttajana.

Aivan liian usein jännittämiseen liitetään häpeää ja pelkästään kielteisiä ajatuksia. Jännittäminen on monille hallitsematon mörkö, joka pilaa huolella valmistellun esiintymistilanteen tai tärkeän tapaamisen. Tosiasiassa jännittämisen kanssa voi tulla ystäväksi ja siitä voi tulla jopa työkalu läsnäolevampiin kohtaamisiin, keskittymiseen ja energiseen esiintymiseen.

En koe olevani riittävän kova asiantuntija jakamaan tässä postauksessa kattavaa linkkilistaa jännityksen hallintaan; kyse on lopulta aika monimutkaisesta ilmiöstä, johon kaikilla on yksilöllinen kokemus. Jaan kuitenkin keinot, jotka minulle ovat toimineet parhaiten:

1. Hyvä valmistautuminen

2. Hengityksen rauhoittaminen ja syventäminen (esim. rauhallinen hengittely sisään ja ulos, keskittyen erityisesti pitkiin uloshengityksiin. Tai vaihtoehtoisesti vain oman hengityksen rytmin hyväksyvä huomaaminen).

3. Esiintymistilanteiden ymmärtäminen vuorovaikutuksena ja tietoinen kontaktin ottaminen yleisöön. 

4. Oman jännityksen hyväksyminen ja ymmärtäminen voimavarana -> jännityksen tuoman energian hyödyntäminen

5. Tietoinen hakeutuminen itseä jännittäviin tilanteisiin - jännityksen tunteisiin tottuminen.

6. Virheiden kohtaamisen opettelu ja sen oivaltaminen (uudestaan ja uudestaan), että mokata saa.

Pidän myös paljon ajatuksesta, jonka mukaan jännityksen ja innostuksen tunteet ovat hyvin läheistä sukua toisilleen. Suurin ero on vain se, että jännitys koetaan kielteisenä ja innostus myönteisenä tunteena. Ensi kerralla, kun jännität jotain tilannetta, voit pyrkiä kuvittelemaan, että oletkin asiasta erityisen innostunut. Kiitä samalla itseäsi siitä, että olet hypännyt tilanteeseen, jossa olet jonkin sinulle tärkeän ja merkityksellisen asian äärellä.

 

Tähän postaukseen sain valtavasti inspiraatiota juuri lukemastani loistavasta kirjasta: Saa jännittää - Jännittäminen voimavarana / Minna Martin. Martin on Turun yliopistossa toimiva psykologi ja psykoterapeutti, jolla on pitkä kokemus mm. jännittäjäryhmien kanssa toimimisesta. Kirjassa on kuvattu erilaisia jännittämisen muotoja samaistuttavasti, selkeästi ja ymmärrettävästi. Lisäksi kirjassa annetaan vinkkejä jännityksen hallintaan. Lämmin suositus!

 

 

 

Kuvat: Pixabay

Ladataan...

Ladataan...

Laulamisen opettelussa noin 50% on tekniikan ja tulkinnan kehittämistä - toiset 50% on omien henkisten blokkien ylittämistä.

Hoen tuota yllä olevaa lausetta aika usein opettaessani. Laulutunneilla tulee päivittäin vastaan tilanteita, joissa epävarmuus ja liika suorittaminen osuu tekniikan tielle; ääni kiristyy, eivätkä ylä-äänet syty, kun mieli haraa vastaan. Jopa teknisesti todella taitavilla laulajilla mielen rauhoittaminen on usein se viimeinen palikka, joka saa äänen soimaan vapaammin.

 

Eveliina Nieminen kertoo torstain hesarissa heränneensä omaan ylisuorittamiseensa, kun ei pystynyt enää laulamaan kuten ennen. "Eikä laulua voi pakottaa, sillä se lähtee suoraan sielusta. Jos puskee, ääni ei virtaa vaan on pingottunut." Eveliinan kokemus kuvaa juuri sitä, miksi laulaminen on niin upea tapa ymmärtää itseä paremmin.

Koen, että aika usein liike on kaksisuuntainen. Siinä missä mielen ja kehon solmut vaikuttavat ääneen kiristävästi, myös tekniikan rentouttaminen ja äänen vapauttaminen harjoittelemalla vapauttaa myös niitä henkisiä ja fyysisiä lukkoja.

Olen itse kokenut kasvaneeni valtavasti henkisesti juuri laulamista harjoittelemalla - niin triviaalilta kuin se kuulostaakin. Voimakkaan ja vapaan äänen tuottaminen on niin voimauttava kokemus, että se luo rohkeutta muillekin elämän alueille. Pehmeämpi äänenkäyttö puolestaan luo yhteyttä siihen herkempään ja hellempään puoleen itsestä. Puhumattakaan niistä lukemattomista kerroista, kun kappaleen tekstiä tulkitessa kyynelkanavat ovat avautuneet ja on tullut käsiteltyä oman mielen kipukohtia musiikin kautta.

Laulutekniikkaa on siis aina yhteydessä mielentiloihin - siksi näitä kahta ei voi koskaan täysin erottaa toisistaan. Siitä juuri kumpuaa laulamisen hienous; työstäessämme pieniä teknisiä yksityiskohtia, avaamme aina myös uusia polkuja omassa mielessämme ja ymmärrämme itseämme vähän paremmin.

 

 

Kuvat: pixabay

Ladataan...

Ladataan...

Tällä viikolla olen ollut vähän flunssainen ja viettänyt paljon aikaa kotona (jotenkin onnekkaasti juuri tälle viikolle osui tavallista vähemmän opetusta). Viikon työlistalla oli parin kuorosovituksen työstäminen valmiiksi ja syksyn työkuvioiden suunnittelua. 

Maanantai oli kamala päivä. Istuin kotona pienessä flunssassa ja yritin pakottaa itseäni luovan työn äärelle. En päässyt vauhtiin millään - mikään biisi maailmassa ei inspiroinut aloittamaan sovitusurakkaa ja eteen tuli pelkkiä esteitä. Tein itseni kanssa sopimuksia 20 minuutin työrupeamista, joiden aikana yritin väkisin saada aikaan edes jotain. Kaikki tuntui kuitenkin jotenkin väärältä ja väkinäiseltä ja eksyin jatkuvasti tarkistelemaan sähköposteja ja sometilejä. Kyseenalaistin itseni muusikkona, kuoronjohtajana ja yrittäjänä, ja syyttelin itseäni vetkuttelusta. Illan kuorotreeneissäkään en saanut itsestäni irti sitä energiaa, jota toivoisin itseltäni kuoronjohtajana. Yöllä näin unia epäonnistumisista vähän kaikilla elämänalueilla.

Tiistaina totesin, että tällainen työtapa ei nyt vaan toimi. Nyt ei vaan lähde. Totesin, että aina (ja varsinkaan kipeänä ja väsyneenä) ei ole pakko jaksaa. Luovuus ei herää pakottaen, eikä ilkeydellä itseä kohtaan. Lähdin kävelylle ja kirjastoon lainaamaan nuotteja, join ison kupin kahvia, ihailin syksyä, kiertelin kirpparilla ja ostin ison muhkean neuleen. Ilahduin, kun iltapäivän tapaamiset peruuntuivat ja sain lisää aikaa itselleni.

Kotiin palattuani, kuin itsestään, alkoi löytyä ratkaisuja; löysin täydellisen biisin sovitettavaksi ja ideoita nousi mieleen kovaa vauhtia. Olin loppupäivän aivan liekeissä, pidin illalla yhden laulutunnin ja jäin työhuoneelle työstämään sovitusta iltamyöhään asti. 

Olen kokenut tämän saman monta kertaa aiemminkin - pakottanut itseäni luovuuden äärelle, vaikka pitäisi jo luovan työn ammattilaisena uskoa, ettei luovuus tule pakottaen. Se nousee parhaimmillaan joutilaisuudesta. Kun prosessin on laittanut päässään käyntiin, voi koneella istumisen sijaan olla parempi lähteä kävelylle tai siivota sitä kuuluisaa sukkalaatikkoa. Silloin antaa aivoille tilaa löytää uusia ratkaisuja.

Tämän ilmiön puolesta löytyy nykyään myös tutkimuksia, joten voin jatkossa vetkutella hyvällä omatunnolla. Näiden tutkimusten mukaan pahin vihollinen luovuudelle on puhelin ja some, jotka tarjoavat aivoille liikaa ärsykkeitä. Luovuus nimittäin kukoistaa tutkimustenkin mukaan juuri tylsyyden ja joutilaisuuden keskellä. Katsokaa vaikka tämä loistava pätkä Ted Talkista ja muistakaa se seuraavan kerran, kun #eivaanlähe .

 

Ladataan...

Ladataan...

Tunnustus: minulla on jo pitkään ollut viha-rakkaussuhde kuoroihin. 

Rakastan kuorojen yhteishenkeä, yhdessä laulamista (onko mitään parempaa?), tunteiden jakamista musiikin avulla, voimauttavia esiintymiskokemuksia, porukan tukea, samaan tahtiin hengittämistä ja sitä sanatonta yhteyttä, jota musiikin avulla voidaan luoda. Kuorolaulun on tutkittu mm. pidentävän ihmisen elinikää ja tukevan niin henkistä kuin fyysistäkin hyvinvointia.

Vihaan sitä tasapäistämisen kulttuuria, mitä kuoroissa välillä tapahtuu, yksilöllisyyden häivyttämistä osaksi massaa, vahvojen äänien hiljentämistä ja neuroottista virheiden ja epävireisyyden tarkkailua. Sitä kuvaa tyypillisestä kuorolaulajasta, joka laulaa mahdollisimman hiljaa ja huokoisen pehmeästi, etteivät omat virheet vain erottuisi massasta - ja tulee laulutunneille kertoen, ettei hänestä ikinä olisi solistiksi, vain koska ei ole koskaan tottunut käyttämään ääntään vahvasti. Vihaan myös tästä seuraavaa ilmiötä, että on olemassa käsite "kuorotyttö"tai "kuoropoika", jolla tarkoitetaan ohuesti laulavaa, kilttiä ja ujoa tyttöä tai poikaa, joka ei tahdo erottua massasta.

Johdan tällä hetkellä kolmea kuoroa ja olen työssäni kuoronjohtajana pyrkinyt rikkomaan käsitystä siitä, että kuorolaulu ja itseilmaisu olisivat toistensa vastakohtia. Toki kuoroissa musiikkia tehdään porukalla ja yhtenäisyyden avulla voidaan luoda upeita harmonioita, mutta vierastan ajatusta, jossa se yhtenäisyys luodaan virheitä pelkäämällä ja rosoja siloittelemalla. Voimakkaimpia kokemuksia minulle ovat olleet hetket, kun jokainen kuorossa laulava laittaa itsensä ja äänensä likoon täysillä - tästä syntyy sitä tunnetason kommunikointia ja jakamista, joka minulle on kuoroissa tärkeintä.

Loppuun onnellisia uutisia: kuorokulttuuri käy parhaillaan läpi muutosten aikaa! Aloitin viikonloppuna Taideyliopiston järjestämällä kurssilla, jossa yli 30 kuoronjohdon opiskelijaa harjoitteli taitoja rytmiseen kuoronjohtamiseen, kuoroimprovisaatioon ja vahvempaan ilmaisuun. Neljän viikonlopun kurssille oli ollut kolminkertainen määrä hakijoita siihen nähden, mitä kurssille saatiin otettua sisään. Kurssin vetäjinä toimii rytmisen kuoronjohdon uranuurtaja Merzi Rajala ja joka viikonloppu saamme nauttia upeista kotimaisista ja ulkomaisista vierailijoista.  Teemoja ovat mm. kehollinen rytmin kokeminen + kehorytmit, improvisaatio ryhmässä, rytmisen musiikin sovittaminen, maailmanmusiikki, leikillisyys ja liikkeen yhdistäminen äänenkäyttöön - kaikki tapoja voimistaa kuorolaisten musiikillista ilmaisua.

On siis yhä enemmän kuoronjohtajia, jotka tahtovat tuoda kuorokulttuuriin lisää itseilmaisua, rytmiä, spontaaniutta, rohkeutta ja luovuutta. Innolla odotan, millaisia kuoroja ja kuorolaulajia tämä muutos tuo tullessaan tulevina vuosina - ja josko tuosta minunkin kuorosuhteestani voisi pikkuhiljaa jo häivyttää sen v-sanan pois. ;)

 

Ladataan...

Pages