”Mulla on  ongelmana se, että olen liian kova-ääninen.”

”Kaverit on kertoneet, että mun äänen kuulee juhlissa jo heti ovesta sisään astuessa.”

”Mulla on ärsyttävän voimakas nauru.”

”Mä pelkään, että mun laulaminen kuulostaa huutamiselta.”

”Mua pelottaa ihan hirveästi laulaa näin kovaa.”

”Enkö mä kuulosta ihan kauhealta?”

…

Olen miettinyt viime aikoina paljon omaan ääneen liittyvää häpeää. Sydäntä raastaa, kun kuulen työssäni yhä enemmän yllä olevia kommentteja. On ihan sama, millainen ihmisen tavallinen äänen volyymi on; jokainen ihminen tuntuu välillä pelkäävän olevansa liian äänekäs.

Olen itse toipuva hiljainen tyttö – tottunut antamaan muille tilaa, kuuntelemaan, harkitsemaan sanojani tarkasti ja puhumaan pehmeästi, etten olisi kenellekään liikaa. Koulussa kävin musiikkiluokat ja totuin laulamaan kuorossa niin, ettei oma ääneni erottuisi joukosta (vieläkin suututtaa, kun joskus kuulen opetettavan lapsille, ettei kenenkään ääni saisi kuulua läpi ja opetetaan sitä kautta lapset häpeämään omaa ääntään). Kuvittelin pitkään, ettei tällaisesta kuorotytöstä voisi tulla oikeaa laulajaa – kunnes opin, että omaa ääntä voi kehittää moneen suuntaan.

Suomalaisessa kulttuurissa elää harvinaisen vahvana normi, jonka mukaan joukosta ei saa erottua millään tavalla. Toisen äänekkyyttä tuntuu olevan sallittua kommentoida ja meillä hermostutaan helposti, jos joku pitää julkisella paikalla äänekkäästi hauskaa. Mitä vanhempi sukupolvi, sitä sitkeämmässä elää äänekkyyden tabu ja hiljaisuuden normi.

Äänenkäytön ammattilaisen näkökulmasta koko äänekkyyden termi ja siihen liittyvä negatiivinen tunnelataus tuntuvat lopulta ihan hassulta; onko terve, kantava ja voimakas äänenkäyttö todellakin meidän kulttuurissamme ongelma? En sano, että ihmisten tulisi olla koko ajan äänekkäämpiä; totta puhuen itsekin rakastan suomalaisten kykyä antaa toisille henkistä tilaa ja asettua kuuntelijan rooliin. Toivon kuitenkin, että voisimme olla vähän vähemmän tuomitsevia itseämme ja toisiamme kohtaan, jottei kenenkään tarvitsisi pelätä omaa ääntään.

Taitava äänenkäyttö ei ole vain voimakasta tai pehmeää, vaan ennen kaikkea dynaamista ja joustavaa. Omalla äänellä annetaan vuoroin tilaa muille ja otetaan oma paikka yhteisöissä, ilmaistaan vuoroin iloa /surua/ vihaa /rakkautta, motivoidaan, herätetään kiinnostusta, opetetaan, välitetään, vakuutetaan – luodaan mahdollisuuksia kuunnella ja tulla kuulluksi. Oma ääni voi toimia suurena voimavarana, kun opettelee käyttämään sitä dynaamisesti ja antaa kaikkien äänen puolien olla olemassa yhtä aikaa.

Nykyään omasta äänestäni löytyy myös voimakas puoli. En ole enää pelkästään hiljainen tyttö, vaan tarvittaessa myös vakuuttava ja jämäkkä. Kuten olen ennenkin kirjoittanut, voima omaan äänenkäyttöön on löytynyt vasta aika monien henkisten blokkien murruttua, toisin sanoen aika monen kyyneleen ja häpeäntunteen ylittämisen jälkeen. Nykyään voin jo sanoa, että rakastan omaa ääntäni kaikissa sävyissään – ja tätä samaa kokemusta toivoisin tähän maailmaan enemmän.

Onko siellä lukijoiden joukossa äänekkyydestään haukuttuja tai hiljaisen rooliin sopeutuneita?