Viime aikoina…joka tarkoittaa ehkä viimeistä puolta vuotta…olen miettinyt tosi paljon, että missä minä olen. Ja kuka minä olen. Muistan, kuinka lapsena koin olevani ujo, kiltti, mieluummin sivussa kuin esillä, hiljainen ja en ole kokenut olevani oikein missään hyvä. Nuoruudessa, 14-vuotiaasta alkaen, koin olevani perheeni musta lammas. Silloin tapahtui ensimmäiset alkoholi- ja tupakkakokeilut. Valehtelin vanhemmilleni aika monen kerran olevani kaverin luona yötä, vaikka oikeasti olin kotibileissä. *Anteeksi äiti ja isä kaikesta huolesta jonka aiheutin.* Ja kun kasvoin aikuisemmaksi, olin tosi epävarma kaikesta ja en kokenut olevani hyvä oikein missään. Isosiskoni on näyttelijätär, pikkusiskoni aivan huikean luova ja taitava piirtäjä, pikkuveljeni muusikko, serkkuni ja enoni taiteilijoita and the list goes on. Toki tiedän, ettei kaikkien tarvitse olla lahjakkaita käsistään tai niinsanotusti näkyvästi. Tiedän, että olen hyvä ihmisten kanssa ainakin. Viime aikoina olen kokenut todella voimakasta sielunpaloa maalaamista kohtaan, ostin kirpputorilta jo öljyvärit ja kanvaasitaulut The Flying Tiger -liikkeestä. Eli pensseleitä vaille on, että pääsen toteuttamaan haaveeni ja odotan todella paljon, mitä sieltä sieluni syövereistä tuleekaan. Mmmmmahtavaa! Olen aina todella mielelläni valloittanyt tanssilattiat erilaisissa ravintoloissa, joihin olen jo 16 vuoden ajan (HÄRREGYYD…16 VUODEN!) päässyt viettämään iltoja ja öitä. Olen myös käynyt ainakin breakdance, city jam, aikuisbaletti tanssitunneilla ja rakastanut niitä! Mutta reilu vuosi sitten, kun sieluni ja kroppani kipuili avioeropäätöksen jäljiltä, huomasin musiikkia kuunnellessani kuvittelevani kuinka kyseistä laulua tanssisin. Ja sitten kolahti. Kuulin Nicki Minajin The Grand Piano -biisin. Käteni alkoi liikkua ja jalkani ja koko kroppani. Ja jokainen kerta, kun olin yksin kotona ilman poikia aloin tanssimaan. Mietin, että videoisin sen joskus mutten ole vielä sitä tehnyt ja luulenkin, että jätän sen itselleni. Muistan kuinka puhdas ja liikuttunut olo minulla oli, kun laulun viimeiset soinnut soi ja liike loppui. Vaikkei minusta ammattitanssijaa enää tällä iällä saa, niin aion tanssia tunteeni ulos ja näkyviin loppuikäni. Laulaminen on myös minulle tärkeää. Ja vaikka ajattelin, että omistan tämän kirjoituksen itselleni, niin on aivan mainiota että isompi poikani muistaa lyriikat lauluista todella helposti ja laulaa minun laulamia lauluja mukanani ja pienempi tanssii kanssani joka käänteessä. Ihanat lapseni ja meiän huikea Kolmen Muskettisoturin tiimi.

Olen kuluneen vuoden aikana huomannut olevani kiinnostunut itsetutkistelusta ja sielun mysteereistä, henkisyydestä. Olen herkkä tuntemaan kaikenlaiset tunteet voimakkaina ja luotan intuitiooni täysin. Olen myös empaattinen ja koen toisen henkilön kokemat tunteet myös helposti. Siksipä juuri olenkin hyvä ihmisten kanssa. Vuonna 2015 (toivon että muistan oikein) sain työskennellä vastaanottokeskuksen hätämajoituksessa ohjaajana. Se oli juuri sitä aikaa, kun pakolaisia virtasi Suomeenkin suurina määrinä. Sen jälkeen sain olla perustamassa Hyrynsalmelle SuomenPunaisen ristin vastaanottokeskusta huikean työporukan kanssa. Siellä tein töitä pakolaissihteerinä. Ja tuo työ ja ne ihmiset joiden kanssa sain tehdö töitä…ja ne ihmiset joille sitä työtä tehtiin…sanat ei riitä. Tuolla ajalla oli suunnattoman suuri merkitys minulle.

Ja tänään. Astuin ulos kaupasta, kävelin lasteni luo jotka odottivat jo ulkopuolella. Näin heitä vastapäisellä penkillä nuoren miehen joka katsoi maahan. Katseemme kohtasi ja koin sen hetken, kun tuntuu että kaikki kulkee hidastetusti. Siinä istuva nuori mies oli yksi heistä, joka oli majoittunut sekä hätämajoituksessa että vastaanottokeskuksessa pohjoisessa. Hän sanoi, että on miettinyt monesti mitä Sofille kuuluu. Kerroin, että kyllä minäkin mietin keitä Suomessa vielä on ja mitä kellekin kuuluu. Vaihdoimme muutamia lauseita suomeksi ja englanniksi, kunnes sanoimme heipat. Sain hetken taas tuntea sen saman hyvyyden tunteen.

Elämässä parhainta on elää. Elää rohkeasti, tuntea täysillä, pelätä ja huomata että sehän olikin vain varjo. Toivon, että jokainen uskaltaisi keventää ennakkoluulojen tuomaa taakkaa. Toisia ja itseään kohtaan. Loppujen lopuksi kaikki paineet ja odotukset, jotka itselläsi koet olevan…ne olet sinä itse itsellesi asettanut. Ennenkaikkea ole hyvä itsellesi ja rakasta itseäsi. Silloin rakastat myös muita ja osaat olla hyvä toisille ihmisille.

Niin, entäs minä sitten? Tässä minä taaperran matkallani ihanassa, omassa elämässäni. Olen just hyvä näin, ainakin tässä hetkessä, oman elämäni sankaritarena.