Lion squad.
Tässä on aihe, josta en tiedä miten kirjoittaisin…kuinka paljon kerron lapsistani, millaisia kuvia julkaisen. Mutta mennään niinkuin ennenkin, rennosti eteenpäin.
Kun odotin ensimmäistä lastani, kutsuin sydämeni alla turvassa kasvavaa pientä Mössykäksi. Kun hän syntyi, kutsuin häntä Pikku Leijonaksi. Edelleen osa ystävistänikin kutsuu häntä tällä nimellä, erityisesti minulle hänestä puhuessaan. Pikku Leijona on nyt 5 – vuotias.
@credit Zeev Diukman
Kun odotin toista lastani, en muista oliko hänellä lempinimeä odotusaikana. Hänen odotusaikana hoidin isoveljeään, joka tuolloin oli 2 vuoden molemmin puolin. Isoveljeksi Pikku Leijona tuli 2.5 – vuotiaana. Muistan sen selvästi, miten hän sairaalaan lähtiessäni oli se minun pienen pieni taapero ja kun näin hänet seuraavan kerran..seuraavana päivänä kai, oli hän yhtäkkiä iso poika joka oli kasvanut ainakin 10 cm ja oli jo niin taitava ja ketterä kaikissa puuhissaan.
Pientä veljeään kutsuin Pikku Karhuksi. Hän oli pyöreämpi, pehmeämpi ja nallekarhumainen.
Olin Pikku Leijonan kanssa yksin hänen ensimmäiset vuotensa, kunnes tapasin Pikku Karhun papan. Hänestä tuli kuitenkin ihan ensimmäisenä Pikku Leijonan isä. Ja niin me elelimme hetken, kunnes aloin odottamaan Pikku Karhua.
Odotusaika oli raskas ja ihana. Se ei sujunut vaivoitta ja huolettomana, kuten isoveljensä odotusaika. Mutta yhtä ihana se oli. Ja ihanampikin, koska koko odotusajan seuranani oli pieni poikani ja osan odotusaikaa ehti myös papa olla jakamassa neuvolakäyntejä kanssani ja odotuksen ihmeellisyyttä. Ensimmäinen raskausaikani oli yksinäinen, koska lapseni isä oli Ghanassa ja sinne sittemmin jäikin. Toisen raskauden aikana tulevan lapsen isä oli työnsä vuoksi muualla suurimman osan ajasta. Mutta osasin nauttia niistä muutamasta kuukaudesta, jotka sain jakaa toisen vanhemman kanssa.
@credit Samuli Turunen
Pikku Leijona ja Pikku Karhu.
Minun aarteet ja minimiehet.
Olen yksinhuoltaja toiselle pojalleni, toisen pojan papan kanssa jaamme yhteishuoltajuuden, mutta käytännössä olen Yksinhuoltaja koska papa on työnsä vuoksi pois Suomesta koko ajan. Kaikki tietävät, mitä yksinhuoltajana oleminen on. Mutta vain toiset yksinhuoltaja tietävät, millaista se on. Juuri nyt, kun olen eilisen illan kärsinyt migreenistä ja tänään on ollut menossa ne jälkimainingit niin tekisin kirjaimellisesti mitä vain ja maksaisin mitä vain (jos olisi mistä maksaa), jos töiden jälkeen kotona odottaisi Joku, joka tekisi ruuan, hieroisi jumissa olevat hartiat, hoitaisi lapsia ja minä saisin levätä. Mutta koska ei ole, niin päivä soljuu eteenpäin ja oma selkärangasta tuleva asenne takaa sen, ettei vello itsesäälissä.
Minun elämä on nyt tällaista. Toisina päivinä voisin mennä metsään huutamaan turhautumisen, väsymyksen ja kiukut metsään. Toisina päivinä voisin vain nauraa heleästi ja laulaa päivät pääskytysten. Jokaisena päivänä koen tunteet vahvasti. Jokaisena päivänä keskityn mmieluummin lapsiini ja jätän tiskit seuraavalle päivälle. Jokaisena arkipäivän aamuna, tunnen itseni stressaantuneeksi koska kello menee eteenpäin liian lujaa ja on se ”kiire”. Ja jokaisena iltana nukkumaan mennessä sanon mun jäbille, että rakastan niitä ja suukotan ja peittelen.
Rakastan tätä mitä minulla on. Ja rakastan ystäviäni, jotka loputtomiin jaksavat kuunnella minua ja tukevat minua. Rakastan myös perhettäni, jotka tekevät ystävieni kanssa mahdottoman hyvää minulle ja pojilleni.
Elämä, melkoinen seikkailu. Tähän pystyin tällä kertaa, migreenin jälkiaalloissa kelluessani.