Kaksi poikaa. Ikäeroa 2.5 vuotta. Samat juuret, mantereet ja maat. Kaksi eri isää.

Esikoiseni tapasi isänsä 1.5 -vuotiaana. Biologisen isänsä hän tapasi 5 -vuotiaana. Ensi tapaamisesta on nyt tasan vuosi. Luin Facebookin tarjoaman muiston tuolta ajalta, jossa olin kiitollinen saadessani todistaa sielujen sympatiaa. Ja se oli totta. Oli aivan ihmeellistä nähdä, miten aiemmin ujo poikani otti turvavyötä pois ja halusi autosta ulos juna-asemalla ja halasi isäänsä. Ensi kohtaamisesta asti he tulivat toimeen erinomaisesti ja olivat tiiviisti yhdessä 5 päivää. Poikani tuli luokseni töihini hetkeksi isänsä lähdön jälkeen ja muistan kuinka sydämeni särkyi, kun hän itki kainalossani ikäväänsä. Tapaamisen jälkeen hän on suostunut puhumaan isänsä kanssa vain muutaman kerran tämän vuoden aikana. Aluksi poikani sanoi, että hänellä tulee niin suuri ikävä, myöhemmin hän ei ole osannut kertoa miksei halua puhua isänsä kanssa. En ole häntä pakottanut, enkä myöskään patistanut.

Poikani ilmoittaa ylpeänä, että hänellä on kaksi isää. Toinen isänsä on entinen aviomieheni, jonka hän tapasi 1.5 -vuotiaana. Heidän ensitapaaminen sujui myös ilman ongelmia ja alusta saakka he kommunikoivat omalla kielellään ja tavallaan. Poikani oppi ymmärtämään englantia noin 2 -vuotiaana ja sanoi tuolloin myös ensimmäiset sanansa englanniksi.

Muistan vain harvoja tilanteita, jolloin olen arastellen kertonut lapsillani olevan eri isät. Tuolloin arastelu on johtunut ennakkoluuloista, joita minulla on itselläni ollut noita tilanteita tai ihmisiä kohtaan. Kukaan ei ole koskaan saanut oloani tuntumaan noloksi tai muulla lailla negatiiviseksi.

Niin, nuo kaksi lastani. Kaksi poikaani. He ajavat minut välillä hulluuden partaalle ja välillä he saavat sydämeni laulamaan. Sitähän se äitiys on. Ja vanhemmuus. Ja ennenkaikkea ihmisyys. Viimeisen kuuden vuoden aikana olen kokenut varmasti kaikki tunnetilat ja käynyt monet taistelut katkeruutta, kyynisyyttä ja negatiivisuutta vastaan. Ja kesti melkoisen pitkään tajuta, että minun ei tarvitse olla vahva eikä minun tarvitse esittää sellaista. On mahtavaa saada seurata lasteni elämää ja heidän siteensä vahvistumista. Heillä on omat vitsinsä ja oma tapansa saada toinen paremmalle tuulelle ja toipumaan harmituksesta. Mainioita velikultia.

Elämä on juhla, niinkuin Samuli Putro laulaa.