Miksi haluan lapsen?

Krapula on siinä mielessä ihan kiinnostava fyysinen tapahtuma (jos ehtii sen kaiken kuolemanpelon keskellä – eli ensin pelkää että kuolee ja sitten pelkää ettei kuolekaan), koska se fyysinen tuska ja henkinen morkkis unohtuu yleensä noin keskimäärin vuorokaudessa tai kahdessa itse akuutin krapulapäivän jälkeen. Olen aina ollut se infernaalinen krapuloitsija, se joka halaa posliinia ja kärsii murhaavasta päänsärystä, se jolle monesti riittää kaksi tuoppia krapulan laukaisemiseen seuraavana aamuna. Nukun myös humalassa hyvin hyvin huonosti mikä pahentaa krapulaa entisestään. Armas puolisoni taas on sellainen geneettinen mutaatio, ettei krapula häneen juurikaan pure saati edes univaje.* Se on yhtä tikkana ja duracelina aamuyhdeksältä pystyssä kuin muinakin aamuina, vaikka unta olisi ollut takana vain pari tuntia.

Johtuen ehkäpä tuosta huonosta krapulansietokyvystäni usein myös kohmelossa tulee kyseenalaistettua edellisen illan juomisrituaaleja. Onhan se nyt jollain tavalla aika kummallista puuhaa, että tieten tahtoen lipitetään pullokaupalla päihdyttävää nestettä (joka harvoin on hyvää), huojutaan musiikin tahtiin miten kuten rytmisesti voimistellen ja keskustelujen taso on sellaista high school cheerleader huutamista – varsinkin jos kyseessä on uusi vuosi tai muu tapahtuma johon kuuluu erityisen paljon hihkumista ja halailua. Mahdollisesti johtuu myös omasta iästä, mutta tuon tyyppistä illanviettoa, ts. baareilua, on ryhtynyt kyseenalaistamaan myös entistä enemmän, ilman kohmeloakin.

Mistä päästäänkin siihen perustavanlaatuiseen kysymykseen: miksi haluan lapsen?

Tuota kysymystä joutuu pohdiskelemaan ja vastausta pyörittelemään myös ihan ammattilaisten kanssa, sillä naisparina tulevan lapsemme toinen geneettinen osapuoli on Tanskain maalta, eli olemme lahjasolun** vastaanottajia. Tällöin ennen hoitoja meidän kuten muidenkin lahjasoluhoidoissa käyvien tulee keskustella asiasta psykologin vastaanotolla asti. Viime keväänä tuohon kysymykseen oli vielä helppo vastata. Tai ainakin keskimääräistä helpompi. Haluan jälkeläisen, haluan perheen, haluan saada elämääni uutta/muuta sisältöä.

Ja nyt jos pohditaan tuota viimeisintä lausetta, mutta hiukan kiertoteitse.

Näinkin pienessä kylässä kuin Helsinki on vain tietyn verran naisia, jotka tykkäävät naisista. Tuosta populaatiosta on vielä tietty määrä, jotka tykkäävät kantaa rahojaa paikallisen homobaarin (aiemmin niitä oli monta, nyt vain yksi ja puoli) kassaan ja mahdollisesti toteuttaa tuota yllä mainittua humaltumisrituaalia muiden samanmielisten ihmisten kanssa. Vielä muutama vuosi sitten omaan kaveripiiriini kuului lähinnä itseäni 2-10 vuotta vanhempia lepakontekeleitä, eli toisin sanoen suunnilleen samanikäisiä ja hiukan vanhempia ihmisiä kuin mitä itse olen nyt. En tuolloin osannut edes miettiä sitä mahdollisuutta, että baarissa ei yhtäkkiä enää huvitakaan laukata reilu kolmikymppisenä, tai jos huvittaa, se ei tunnu oikein samalta enää kuin ennen. Aiemmin myös ne reilu kolmikymppiset olivat siellä baarissa ja ravinteliin pystyi usein astelemaan jopa ilman seuralaista (tai possea, lepakot tykkää liikkua laumassa), sillä paikalla oli aina tuttuja. Eipä ole enää. Nykyään sinne ravitsemusliikkeeseen menen ensisijaisesti tanssimaan, vaikka moneen vuoteen ei se musiikkitarjonta ole ollut kummoista (argh, jos kuulen vielä yhdenkään paulakoivuniemikimaran!). Hence the drinking, koska tietyssä humalapisteessä ei tarvitse olla kovin kummoista rytmiä, johon jalkani eivät alkaisi vetämään robottia tai moon walkia. Selvinpäin on liian nirso.

Nuorempana myös ne ihmiset oli baareilussa tärkeää. Se oli aina kivaa ja jotenkin niin hienoa, varsinkin tällaisessa pikkukylässä kasvaneelle, joka ei edes tiennyt nuoruudessa, että voisi olla olemassa jotain sellaista kuin naistenbileet. Sellaiset oli myös pitkästä aikaa nyt toissailtana. Paikalla oli tuttuja, vähän niinkuin ennen, ja oli mukava vaihtaa kuulumisia, moikata ja heitellä ylävitosia ohimennen. Nyt yhtäkkiä niihin kuulumisiin onkin tulleet pääasialliseksi sisällöksi a) asunnon ostamiset/remontointi, b) naimisiinmeno, c) lapsen tekeminen. Tuttavapiirissä on myös yhtäkkiä tullut sellainen kollektiivinen antibaareilufiilis, jota tosin säännöllisesti rikotaan aina tiettyjen bileiden suhteen. Eli sen sijaan, että sen paikallisen homobaarin lattioita tampattaisiin ke, pe, la ja joskus myös su, baareilua harrastetaan noin yksi viiva kolme kertaa vuodessa. Ja joka kerta yhtä lannistunein ilmein, oli sitä lasta/asuntoa/hääbuumia tahi ei. 

Sillä se ei enää tunnukaan samalta. Se ei ole yhtä kivaa. Sitä hyperaktiivista cheerleader-moodia on vaikeampi saada päälle. Lavalle ei hinguta enää peppua pyörittämään, koska au mun polvet, ja ääh mitä sillä on merkitystä. Se ei olekaan enää niiiiin siiiistiäääääääää. Baareilu ei tunnu myöskään enää samalta, koska se seuraavan päivän kohmelo pelottaa usein jo etukäteen (ellei juo tarpeeksi, jolloin sitä ei muista pelätä). Yhä useampi tuttava juo alkoholittomia juomia tai jättää tulematta koko baariin, koska salil eka salil vika ja ei pysty ku treenit.

All my friends are getting married and having babies, and all that I’m doing is getting drunk. 

Ja siinä vaiheessa, kun se getting drunk ei enää nappaa, syystä tahi toisesta, mennään naimisiin ja hankitaan niitä lapsia. Koska onhan tuo baareilu jo niin nähty. Koska en halua olla se nelikymppinen tyyppi, joka käy jokaisissa bileissä sinkkuna tahi lapsettomana. Koska haluan elämässäni jotain uutta, päästä eteenpäin, seuraavaan vaiheeseen. 

Koska en ole enää parikymppinen.

 

* Varsinkin tästä univajeen sietämisestä on tullut keskusteltua potentiaalisen lapsen yhteydessä, sillä miten ihmeessä pystyn pysymään järjissäni, jos sieltä pärähtää käsiin yhtä huonosti nukkuva koliikkivauva?!?

** Kiinnostavasti sitä edelleen nimitetään lahjaksi, vaikka siitä joutuu tähtitieteellisiä summia maksamaan. 

EDIT: Ja klassisesti aloitin eilen myös tipattoman tammikuun. Kohmelosta johtuen päätin myös jatkaa tipatonta tammikuun jälkeen niin pitkälle kuin kantti kestää, koska nevö again.