”Mitä ikinä keksitkin pelätä”
Viikonloppuna saatiin lukea maamme medioista, että Aito Avioliitto -niminen kampanja on saanut kerättyä tarvittavat 50 000 ääntä kansalaisaloitteeseensa, joka tavoitteena on kumota jo aiemmin hyväksytty sukupuolineutraali avioliittolaki. Oma Facebookkini täyttyi tyrmistyneistä postauksista enkä itse oikein tiennyt miten reagoida asiaan. Sydämen ympärille kääriytyi kylmä koura, joka ei ole vieläkään hellittänyt otettaan. Viime yön näin painajaisia siitä, että väittelin oikeudestani rakastaa ja olla tasavertainen ihminen valtion edessä jonkun Aito Avioliitto edustajan kanssa, joka katsoi minua halveksuen kuin olisin ihmisjätettä.
Eduskunnan pääsihteerin Seppo Tiitisen sanojen pitäisi lohduttaa, mutta ne tuntuvat vain tyhjiltä lupauksilta.
”Ei tunnu kovin loogiselta, että vastikään on hyväksytty tietynsisältöinen laki ja heti ollaan sitten tekemässä päinvastaista päätöstä, mutta se on poliittista harkintaa, mikä kuuluu lakivaliokunnalle. Onko järkevää ottaa heti uudelleen asia esille, jonka jatkovalmistelusta koko eduskunta vastikään on antanut hyvin selvät ohjeet, Tiitinen pohtii.” Yle, 19.7.2015.
Eniten kuitenkin kylmäsi se todellisuus, josta yksi tutuistani kirjoitti naamakirjassa. Hänellä ja puolisollaan on viisivuotias lapsi, joka kykenee jo lukemaan. Hän saattaa joutua näkemään sitä ala-arvoista ”keskustelua” ja kommentointia, jotka kohdistuvat suoraan hänen perheeseensä. Hänen vanhempiinsa. Hänen maailmaansa. Hän saattaa kuulla, ettei hän ole yhtä hyvä kuin muut, koska hänellä on kaksi äitiä. Kaksi rakastavaa vanhempaa, jotka tekevät kaikkensa hänen eteensä.
En tiedä kuinka monta kertaa tätä pitäisi jauhaa, että se menee ihmisillä jakeluun:
Homojen kasvattamat lapset eivät eroa heteroiden lapsista.
Millään tavalla. Se ei ole mikään mielipide tai mutu-tuntuma, vaan kylmää tutkittua faktaa.
Homous ei ole sama asia kuin pedofilia.
Homous ei ole valinta.
Tuota jälkimmäistä olen saanut myös hokea miljoonaan kertaan. Miksi ihmeessä valitsisin tieten tahtoen elämän, jossa saatan saada kadulla turpaani kävellessäni käsi kädessä rakastamani ihmisen kanssa? Ei se ole siistiä. Ei se ole khuulia. Se on vitun pelottavaa ja se on minun arkipäivääni.
Joudun naisena jo pelkästään miettimään kaupunkiani pelon maantieteen mukaan, mutta jos liikun puolisoni kanssa, joudun piilottamaan kaikki hellyydenosoitukset sen mukaan missä ja milloin liikumme.
Joka ikinen kerta, kun otan puolisoani julkisesti kädestä, mietin kuulenko huudon.
Joka ikinen kerta, kun suutelen puolisoani julkisesti pelkään, että joku lyö.
Nyt kun meistä on tulossa mitä ilmeisimmin vanhemmat on tullut pelkoon uusia sävyjä.
Mitä jos lapseni joutuu pelkäämään?
Hell hath no fury..
