Me emme ole vähemmistö, me olemme kaikkialla
Voihan vihapuhe.
Voihan rasismi, naisviha, homofobia ja xenofobia.
Voihan mediakohu, someraivo.
En tiedä kertooko se enemmän minusta vai sosiaalisen median verkostoistani, mutta Immos-kohu on nyt kaikkialla. Eihän siitä kauaa ole, kun juhannuksena oli Hännikäis-kohu ja naisviha tapetilla. Nyt oma pieni punavihersateenkaarikuplassani ihmiset jakavat erinomaisia puheenvuoroja ja avauksia rasistista vihapuhetta vastaan.
Ensin ajattelin olla edes kirjoittamatta asiasta, mutta en vain malta, sillä Ruskeiden tyttöjen tavoin minäkin olen kiinnostunut siitä miten kielenkäyttömme rakentavat maailmaamme. Miten puhumisen tavat ja käytännöt, toisin sanoen diskurssit, muokkaavat oletuksiamme, arvojamme ja mielipiteitämme. Käytämme erilaisia diskursseja väitellessämme onko viha(inen)puhe sananvapautta vai ei, ja pitääkö suvaitsemattomuuttakin suvaita.
Avoin kirje rasistille/homofoobikolle,
Minä olen maahanmuuttaja. Minä olen se sinisilmäinen, vaaleaihoinen, suomea ja suomen kielen monia murteita viäntävä Suomeen lapsena muuttanut nainen, joka tykkää toisista naisista.
Olen se maahanmuuttaja, joka kävi suomalaisen koulutusjärjestelmän lävitse ja kirjoitti aikoinaan äidinkielestään, suomen kielestä, myös parhaimman mahdollisen arvosanan. Olen se ”rajan takaa tullut”, joka haki Suomen kansalaisuutta vasta saatuaan tietää, että voisi tulevaisuudessa myös olla tasavertainen vanhempi kumppaninsa kanssa, vaikkakin monimutkaisen sisäisen adoption kautta.
Olen se nainen, joka tykkää naisista, mutta jota sinä luulet heteroksi joka_ikinen_kerta. Se, jolle tarjoat munaa taksijonossa, se, jonka perseestä otat kiinni baarissa, ja jolle huudat huoraa, kun kiellän sinua koskemasta minuun. Olen se nainen, joka pelkää ottaa omaa puolisoaan kädestä kiinni iltaisin julkisella paikalla, koska sinä saatat tulla lyömään jompaa kumpaa. Olen se nainen, jonka ranskalaisia yritit kännissä nakata maahan, kun en suostunut perustelemaan sinulle miksi ”panen miehen näköistä naista”. Olen se nainen, joka haluaisi vain olla puoliso ja vanhempi, mutta jota sinä huudat luonnottomaksi lapsenraiskaajaksi, jolle pitäisi ”näyttää miltä oikea muna tuntuu”.
Minä olen se maahanmuuttajanainen, joka tykkää naisista ja sulautuu – kuitenkin – joukkoon. Koska minulla on siniset silmät ja vaalea iho. Koska puhun suomea murtamatta. Koska minulla on suomalainen nimi. Koska näytän heterolta.
Me emme ole marginaali.
Me emme ole vähemmistö.
Me olemme kaikkialla. Me olemme se viidenkymmenentuhannen erilaisen harmaan sävyn asteikko, jota sinä et musta-valko-värisokeudessasi vain näe etkä kuule. Olen lähikauppasi kassamyyjä ja teen sinulle hampurilaisia yögrillilläsi (laittanut ”hampurilaista munalla ja maitoa rahalla”). Olen taloyhtiösi hallituksessa, vanhainkotisi vapaaehtoistyöntekijä, lapsesi leikkipuiston ohjaaja. Olen personal trainerisi, opettajasi, pomosi ja alaisesi. Olen työkaverisi, vaimosi luotetuin ystävä, lääkärisi ja fysioterapeuttisi.
Sanot minun olevan pahin painajaisesi, homo maahanmuuttaja, mutta Ruskeiden tyttöjen tapaan vastaan sinulle hymyillen: ”minä olen unelma” ja elän unelmaani.