Syrämmiä

Kädit tärisi koko matkan ja yritin miettiä neutraaleja asioita. Nurmikon leikkuuta, tiskausta, mustikan poimintaa. Juuri ja juuri kykenin keskittymään edes aamupäivän työntekoon. Olimme etuajassa, joten istuimme hetkeksi ulos auringonpaisteesta nauttimaan ja viestittelin työkollegojen kanssa. 

Sitten alkoi hihityttämään.

Kun jännitän, alan hihittämään ja virnuilemaan. En pysty pysymään vakavana, vaan virnuilen kuin vähämielinen. Lääkärikin oli hyvällä tuulella ja omaan tyyliinsä naureskeli ”no niin mennäänpä katsomaan onko siellä kotona ketään”.

Olihan siellä.

Ehdin nähdä vain hetken vilauksen ultraäänikuvasta, mutta tiesin jo siitä. Sydän hyppäsi kurkkuun ja tarrasin murua kädestä. Siellä se on.

”No onhan täällä, tuossa se köllöttelee. Tuossa on sydän.”

Lääkäri vaihtoi ultraääninäkymää ja kuvassa näkyi yhtäkkiä pieniä sinisen punaisen ja keltaisen sykkiviä värejä. ”Verenvirtaus näkyy hienosti”.

Kyyneleet tulivat vasta sen jälkeen. Nyyhkytin ilosta ja onnesta. Siellä se meidän pienen pieni on.