Vko 11 – biologiasta ja vanhemmuudesta

Odottavan aika on pitkä, hekotihekoti. Silti nuo päivät näyttävät etenevän tasaiseen tahtiin ja viikko toisensa jälkeen hurahtaa ohitse. Olin viime viikolla pitkään työmatkalla ja oli ahdistavaa olla kotoa poissa, kun tiesi miten huono olo toisella on. Anoppi oli onneksi koirien suhteen hälytysvalmiudessa, mutta kaikki meni lopulta ihan hyvin. Jopa perheen aktiivinen terrierikin ymmärsi olla häsläämättä liikoja, ja pääsin keskiviikon jälkeen juoksuttamaan sitä pihalla uuvuksiin saakka.

Vatsakin kasvaa jo. Jos se olisi oma vatsani, laittaisin varmaan tänne kuviakin siitä, mutta toistaiseksi ne pysyvät puhelimessa omassa kansiossaan. Ensimmäinen neuvolakäynti oli työmatkani aikana ja harmitti vietävästi etten päässyt mukaan, vaikka se olikin vain keskustelukäynti. Olimme molemmat olleet siinä uskossa, että tässä kahdennentoista viikon kieppeillä päästään näkemään meidän tyyppi uudemman kerran ultrassa, mutta sairaalasta annettiinkin vain aika viikolle 16. Se tuntuu olevan ikuisuuden päässä, mutta ilmeisesti syynä on se, että ensimmäin ultraus on tehty jo yksityisellä viikolla 7.

Murulle tuo ultraus ei ole ehkä niin tärkeä kuin minulle, koska haluaisin saada päivitetymmän kuvan mitä tuijotella. Olo on edelleen hiukan ulkopuolinen, koska joudun vain vierestä katsomaan toisen pahaa oloa ja vatsan venymistä. Kehon muodot ovat muuttuneet omaan silmään jo aika radikaalistikin, vaikka jollekin ulkopuoliselle ne saattaisivat näkyä vain liian ahkerana kesäsiiderin lipittelynä. Sinänsä jännä, että tämä ulkopuolisuus on myös kompensoitunut sillä, että tunnen aivan valtavaa suojelunhalua vaimoani kohtaan. Huolehdin koko ajan, että ruokaa ja nestettä on tasaisesti saatavilla, varsinkin jos poistumme kotoa. Armas vaimoni kun ei ole mikään parhain ennakoija, vaan elää hyvin vahvasti hetkessä, jolloin on ollut mukavaa pystyä osallistumaan edes ruoan ja juoman tarjoamisessa, varsinkin niinä hetkinä kun paha olo ei päästä vaaka-asennosta pois. 

Minä nyt olen muutenkin meistä se, joka suunnittelee kaikki mahdollisest skenaariot etukäteen valmiiksi, niiden ongelmat ja ratkaisut, ennen kuin muru edes ymmärtää mitään skenaarion mahdollisuuden olemassa olosta. Se on tapani myös asennoitua ja valmistautua tilanteeseen, mikä tekee myös murulle helpommaksi suhtautua asioihin, kuten kasvavaan synnytyspelkoon. Olen selvittänyt etukäteen eri tilanteita, keinoja, mahdollisuuksia ja muita seikkoja, jotka voisivat tuota pelkoa helpottaa. Perhevalmennus on yksi näistä, mutta kirjoittelen siitä hiukan myöhemmin lisää, sillä emme todennäköisesti aio siihen osallistua.

Huomasin myös, etten tainnut kirjoittaa lainkaan oman äitini reaktioita, kun uutisesta kerrottiin ensimmäisen ultran jälkeen lähetin kuvan ultrakuvasta tekstin kera: ”susta tulee sittenkin mummo”. Kaikesta törttöilystään huolimatta äiti otti tilanteen paremmin kuin hyvin vastaan ja on jo kovaa vauhtia ”mummoutumassa”. Kutimet heiluvat entistä ahkerammin ja eilen kuulin, että hän oli käynyt ostamassa sateenkaaren väristä lankaa, josta tulee vauvalle peitto vaunuihin. ”Koska te olette tuommoinen sateenkaariperhe”. Tuntui kyllä todella mukavalta, mutta äidin sairauden tuntien tuo hyvä ja lempeä tuuli voi vaihtua minä hetkenä tahansa myrskyksi ja pakkaseksi.

Murun isä otti uutisen myös valtavan innoissaan vastaan ja on ihan tohkeissaan asiasta, vaikka hänellä entuudestaan kaksi lapsenlasta jo on. Tuntuu silti hienolta, että hän näkee myös saavansa ihan yhtä lailla uuden lapsenlapsen, vaikka se ei biologisesti hänen olekaan. Veikkaankin, että tämä meidän spesiaali tilanteemme tekee molempien vanhemmille helpommaksi suhtautua isovanhemmuuteen, kun biologisen käsite on hämärämpi.