Sykettä mä metsästän

Tässä blogissani haluan pyöriä siinä pumpulinpehmeässä kuplassa, että maailma on ihana ja hyvä ja puolustamisen arvoinen. Toisin kuin some ja media tällä hetkellä näyttäisi olevan, kun empatiakyvyttömät oksentavat vihaansa tuntematonta kohtaan.

Siksi siis: sykettä mä metsästän!

Ostin käytettynä kotidopplerin, jotta voisimme muiden hysteerikkoäitien lailla (köh) tutustua lapseemme hänen sykkeensä kautta. Onhan se mukelo jo kuutisen senttiä ja 13 viikko napsahtaa lasiin sunnuntaina. Vauvapalstojen mukaan syke pitäisi jo kotikonsteinkin kuulua.

Pyöräilin hakemaan dopplerin, koska myyjä asui suhteellisen lähellä. Olin myös jo valmiiksi kiukkuinen ja pahantuulinen kipeän ovulaationi vuoksi (joka on pahentunut käsittämättömiin sfääreihin lapsettomuushoitojen jälkeen) ja ajattelin pyöräilyn auttavan asiaa. Myyjä katsoi hiukan epäuskoisena, kun kurvasin pyörälläni pihaan, mutta kankeasti kipujen vuoksi liikkuen.

”Onnea odotukseen!” hän toivotteli ja vaivihkaa refleksinomaisesti vilkaisi hupparin peittämää vatsaani. En viitsinyt siinä kohtaa taas tulla kaapistani ulos, joten vastasin vain hymyillen kiitos. Kotimatkalla kipeä vatsani muistutti viime vuoden hormoniturvotuksesta, sillä jokainen töyssy vihlaisi ikävästi. Mietin tulenkohan vastaisuudessa aina ovulaationi aikaan muistamaan ne kipeät hoidot? Vai saisinkohan jo pian sen ”aika kultaa muistot”? 

Kotona ultrausgeelin puutteessa käytimme (köh) toista vastaavaa geeliä makuuhuoneen puolelta. Emme kumpikaan kuuleet muuta kuin vaimoni sykkeen. Olin hiukan pettynyt, vaikka jotenkin osasin arvatakin ettei se ensimmäisellä kerralla vielä onnistuisi.

Huomenna pääsemme ihan oikeaan ultraan, missä mitataan myös niskaturvotus. Ehkäpä sen jälkeen onnistuisi kotonakin, kun näkee mihin kohtaan se mukula on itsensä asetellut.