Ei nimi naista tai miestä pahenna
Nimi.
Meillä jokaisella on sellainen. Sillä voi olla pitkäkin sukuhistoria tai sitten se on ihka uusi, jolle pitää tarkastaa nimilain mukainen hyväksyntä. Eli meillekään ei tule Luke Skywalkeria vaikka kuinka haluaisin. *virnu* Nimiä ei myöskään voi ahnehtia, vaikka Leevin biisi hyvä olisikin.
Mutta nimissä on aina paljon syvempikin merkitys. Kyse on persoonallisuuteen kytkeytyvästä merkityksestä, joka erittelee ihmisen omaksi kokonaisuudekseen. Tyypikseen. Jos tuntee monta samannimistä henkilöä, yrittää usein sukunimellä tai sen ensimmäisellä kirjaimella erottaa henkilöt toisistaan. Tutummissa piireissä nimen mukaan saattaa tulla jokin adjektiivi, joka erottaa Susannat ja Jussit toisistaan.
Nimissä on kuitenkin ennen kaikkea fiilistä. Kun lapselle on nimeä valitsemassa, painaa itsellä nimen fiilis ensisijaisesti vaakakupissa. Miltä nimen lausuminen tuntuu? Millainen mielikuva siitä tulee? Miltä sen niminen henkilö näyttäisi? Tällaiselle muistihataralle harakalle kaikkien nimien muistaminen on vaikeaa, varsinkin, jos se henkilö ei mielestäni näytä nimeltään. Tämä on varsinkin isommilla työpaikoilla aiheuttanut lievää hilpeyttä ja olen joskus saanut erivapauksia kutsua joitain henkilöitä sillä nimellä, joka mielestäni heille paremmin sopii.
Nimenhän voi myös vaihtaa. Itse inhosin omaa etunimeäni nuorempana, sillä se oli omassa ikäluokassani niin yleinen, että aina piti olla selittämässä sukunimen avulla kuka oikeastaan on. Se oli mielestäni myös hirveän tavallinen. Nyttemmin pidän nimestäni ihan kauheasti, sillä se on jokaisella kielellä lausuttavissa ja ymmärrettävissä helposti (toisin kuin perisuomalainen sukunimeni).
Mistä päästäänkin seuraavaan nimeen. Sukunimeen. Rekisteröidyssä parisuhteessahan ei puolisonsa nimeä voi tuosta noin vain ottaa, vaan siitä pitää erikseen maksaa ja lupa pitää anoa. Paikkakunnasta riippuen prosessissa voi mennä puolisen vuotta, joskus jopa vuosi. Tasa-arvoinen avioliittolaki muun muassa puuttuu tähän ja 2017 alkaen me homotkin voidaan ottaa toistemme nimiä ilmoitusluontoisesti, kun sinne ”naikkariin” mennään. Ruksataan vain laatikko ja pistetään toisen henkilöllisyyspaperit uusiksi (ei mitään halpaa lystiä sekään).
Meille oli päivänselvää alusta alkaen, että kumpikin pitää oman nimensä. Työni puolesta en haluaisi ryhtyä sähläämään uuden nimen kanssa ja pidän kovasti omasta sukunimestäni. Puolisollani ei ole ihan vastaavia syitä, vaan vaakakupissa painaa enemmän tunnesyyt: samalla sukunimellä ei Suomessa kovin montaa henkilöä ole. Vaimoni perusteli asiaa myös niin, että hänen isänsä nimisukuhaara sammuu, jos hän vaihtaa nimensä, sillä isällään on vain tyttölapsia.
Mutta nyt kun lapsi tulee kuvioon, ei lapsen nimen suhteen olekaan niin helppoa tehdä valintoja. Pojan nimi on ollut valittuna jo pitkään ja pitkän uuvutustaistelun keskustelun myötä pääsimme siitä myös yhteisymmärrykseen suhteellisen nopeasti. Tytölle nimi onkin ollut vähän hankalampi. Yksi nimi on ollut molemmille alusta alkaen mieleinen, mutta toisen nimen suhteen on ollut vaikeampaa. Viikonloppuna sekin loksahti paikalleen ja nyt on molemmille nimet valittuna. Sukunimen suhteen onkin kinkkisempi homma. Itse pitäisin siitä, että koko perheellä on sama sukunimi, mutta en haluaisi luopua omasta nimestäni. Vaimolla on samat ajatukset. Välillä olemme leikitelleet ajatuksella, että yhdistämme nimemme uudeksi sukunimeksi, mutta en tiedä onko se sitten ihan täysin järkevää.
Valintoja valintoja. Puolentoista viikon kuluttua tiedetään millä nimellä mukeloa ryhdytään kutsumaan kotioloissa.
