Sokerista ja sammakoista…
Tiistaina oli piinaavaa odotella puhelimen ääressä vaimon soittoa rakenneultran jälkeen. En itse päässyt työmatkani vuoksi paikan päälle ja se harmitti aivan vietävästi. Muistuttelin Facebookissa vähän väliä kaikesta mistä vaimon pitäisi muistaa puhua ja kysyä, koska ilmiö ”raskausaivot” on vihdoin myös asettunut armaan puolisoni korvien väliin ja muutenkin hajamielinen ihminen on muuttunut kultakalan lähimuistin omaavaksi henkilöksi.
Päivystin kollegoiden huvitukseksi puhelimen äärellä soittoa ja kun se vihdoin tuli, en voinut vaimon äänen perusteella tietää yhtään mitään tuloksesta, mutta kuulin kyllä korvan korvaan levinneen hymyn äänestäkin.
”Onko se kunnossa? Kaikki ok? Aivot, varpaat ja muut?” (koska varpaathan on tosi tärkeä juttu)
”On on on, vastaa viikkoja ja kaikki sisäelimet ja muut oli normaalisti ja se vispasi taas niin lujaa ettei meinannut saada kunnon kuvaa.”
”NO?? KUMPI SE ON?!”
”Tyttöä se lääkäri veikkasi, mutta ei ollut varma!! HIIIIIII!”
Oumaigaad, meidän äiti hukuttaa meidät pinkkiin.
