”Kipu lähtee huutamalla”

Perjantaina saimme tutustua julkisen puolen päivystykseen synnärillä, sillä raskaus on jo sen verran pitkällä ettei tarvitse olla yleisellä naistentautien puolella. Rakas vaimoni on myoomiensa vuoksi ollut järjettömän kipeä ja perjantaiaamuna komensin meidät molemmat päivystykseen. Vaimoni on hirveän tunnollinen eikä ole oikeastaan koskaan ollut sairauden vuoksi töistä pois. Tämän vuoksi tiesin kipujen olevan järjettömän kovat, kun hän ei sanonut vastaan lainkaan. Myoomia ei oltu ultrattu viimeksi lainkaan lääkärin toimesta. Tunnollisuuden ja kiltin-tytön-syndroomalle uskollisena hän myös usein vähättelee oireitaan tai jättää ainakin osan kertomatta lääkäreille. Minä en ollut edellisellä kerralla mukana vaatimassa hoitoa, vaikka kipuja oli jo.

Synnärillä oli keski-ikäisen paremmalla puolella oleva kätilö, joka kuunteli meitä säikähtäneen ja epämukavan näköisenä kuin ei olisi tiennyt, että kumpi meistä on raskaana. Lopulta odottamisen jälkeen meidän käskettiin laboratoriokokeisiin. ”Siellä on semmoinen pikajono, menkää sinne ja sinne kerrokseen”. Kun lopulta löysimme laboratorion (vaimollani oli tässä vaiheessa jo suuria vaikeuksia kävellä askeltakaan), tämä ns. pikajono oli merkitty jonotuslaitteeseen täysin eri nimellä ja meni hetki ymmärtää sen logiikka. ”Pikajono” kesti  40 minuuttia ja laboratoriohenkilökunta oli ihmeissään miksi meidät oli sinne lähetetty, koska ”me tullaan aina synnärille ottamaan kokeet, ei sieltä tarvitse tänne asti kävellä”. Vai niin.

Palaamme takaisin odottamaan synnärille. Aikaa on kulunut tähän mennessä kolmisen tuntia. Siinä vaiheessa, kun vaimollani valuu kyyneleet pitkin kasvoja kivusta, menen tiskille vaatimaan lääkäriä paikalle heti. ”Näethän sää missä kunnossa tuo on!”

(En ymmärrä miksi julkisella puolella pitää olla järjiltään kivusta ennen kuin mitään alkaa tapahtumaan.)

Lääkäri saapuu paikalle ja kyselee meiltä täsmälleen samat kysymykset kuin mitä meidän tiedoissamme koneella on. Tiedän toki, ettei niitä voi muistaa ulkoa päivystyksessä, jos niitä edes ehtii vilkaisemaan, mutta silti kolmen tunnin jonottamisen jälkeen sellainen lähinnä vituttaa. Pyydän tutkimaan varovasti, sillä useimmat toimenpiteet käyvät myoomien vuoksi hyvin kipeää, ja näen että lääkäri yrittää parhaansa. Silti vaimooni sattuu.  Mieleni tekee läimiä jokaista, joka koskee vaimooni enää. Paikalle kutsutaan erikoislääkäri, joka vihdoin tuntuu ottavan sekä meidät että kivun vakavasti.

Ultrassa näkyy, että yksi suurimmista myoomista on menossa kuolioon*. Osasimme oireiden perusteella odottaa sitä, sillä interwebs ja Google. Nuorempi lääkäri kuitenkin puhuu kuoliosta lääketieteellisin termein ja joudun useaan otteeseen kysymään selvennystä: sanotko suomeksi saman, onko se vaarallista?

(Miksi ylipäätään lääkäreiden pitää puhua aina latinankielisillä termeillä? )

Kuolio ei kuulemma ole vaarallinen, mutta vain helvetin kivulias. Onneksi raskausviikkoja on lasissa jo sen verran monta, että kipulääkkeet ovat paremmat kuin pelkkä parasetamoli. Saamme reseptit kouraan, kahden viikon saikkulapun ja seurantakäynnin parin viikon päähän. Erikoislääkäri vielä varmistaa vaimoltani, että tämä jaksaa varmasti kotiin ja neuvoo seikkaperäisesti mitä meidän pitää tehdä ja mihin ottaa yhteyttä mikäli oireet pahenevat. ”Laitan viestiä osastolle, että saatat olla tulossa”. Lääkäri myös muistuttaa, että vauvalla on kaikki hyvin.

Säikäytti tuollainen kipu silti. Vierestä on hirveää katsella, kun toinen on noin kipeä. 

 

*Myooman kuolio johtuu siitä, että se keltarauhashormonista villiintyneenä kasvaa liikaa (kuudessa viikossa noin 8cm), eivätkä verisuonet ehdi mukaan. Tästä syystä myooman kudokset eivät saa tarpeeksi happea, vaan menevät kuolioon.