”Mitäpä et tekisi?”
Hormonilääkitys aloitettu jälleen. Kuukautiset alkoi sopivasti loppuviikosta viime viikolla, joten ultraa ei tarvinnut lähteä sorkkimaan viikonlopulle. Sain ajan ensi maanantaiksi ja sitten katsotaan millä lääkityksellä lähdetään pakastealkion siirtoa jatkamaan. Alkoita on pakkasessa vielä reilusti, mutta lääkäri suositteli niiden jatkoviljelemistä viisipäiväisiksi ja kaikki normaalisti kehittyneet pakastettaisiin tämän jälkeen uudelleen. Mikäli pakastettavaa on.
Tämä nykyinen lääkitys ei onneksi aiheuta kummoisia sivuoireita, toisin kuin muut myrkyt mitä kehoonsa on joutunut vuoden aikana laittamaan. Letrozolea käytetään kuitenkin pääsääntöisesti rintasyöpälääkkeenä, sillä se estää estrogeenin kasvua elimistössä. Lapsettomuushoidoissa lääke taas parantaa ilmeisesti limakalvon muodostumista ja kasvattaa myös munasolujen määrää. Tässä kierrossahan munasoluilla ei ole sinänsä mitään merkitystä, koska kohtuun siirretään jo valmiiksi hedelmöittynyt alkio. Ainut huono puoli tässä lääkkeessä kuitenkin on, että se aiheuttaa vaihdevuosioireita. Näin talvella hikoilu on ihan siedettävää, mutta kesällä se oli aika tuskallista.
No mutta, jouluna aattoiltana viimeinen tabletti ja sitten vain odottelemaan mitä maanantaina päätetään lääkärin kanssa jatkosta. On kuulemma erilaisia vaihtoehtoja, joilla voidaan ylläpitää keltarauhashormonin määrää kehossa ja siten siis parantamaan limakalvon ylläpitämistä. Osassa lääkityksistä on vain se huono puoli, että raskauden onnistuessa niitä joutuisi käyttämään raskausviikolle 10. asti. Tuo kyseessä oleva lääke laitetaan alakautta ja se on aikamoista mäskäämistä, mutta ”mitäpä sitä ei lapsen eteen tekisi”?
Huoh. Tuo lause kuulostaa omaan korvaan jo niin irvikuvalta. Niin mitäpä sitä ei tekisi. Mitäpä sitä ei olisi tehnyt viimeisen vuoden aikana ja kaikki täysin turhaan. Syön terveellisesti, en polta, liikun säännöllisesti, hormooniarvoni ovat oppikirjaluokkaa, kilpirauhasarvo normaali lääkityksen avulla, en ole ylipainoinen, stressin määrä on minimoitu, juon alkoholia mutta en hoitojen aikana jne. Inseminaatioiden aikaan olen levännyt ja jopa kirjaimellisesti makoillut inssin jälkeen pari tuntia, jos vain mahdollista.
Kaiken olen tehnyt, mitä on ollut mahdollista tehdä. Eikä siltikään ole tuloksena kuin kipua ja verenvuotoa. Sen vuoksi en osaa enää edes innostua tästä kierrosta. Syön lääkkeeni ja teen niin kuin käsketään, mutta olen jo luovuttanut. Kyllä minusta äiti vielä tulee, joskus, mutta haave biologisesta äitiydestä on jo haudattu aikaa sitten. Meidän tapauksessamme on vielä yksi oljenkorsi, sillä meitä on kaksi naista. Jos tämä kierto epäonnistuu, lähdemme yrittämään jäljellä olevien alkoiden kanssa puolisollani, sillä adoptio tuskin tulee olemaan meidän aikana vielä mahdollista vaikka lakialoite onkin näennäisesti hyväksytty.
Suoraan sanottuna en tiedä yhtään kuinka raskasta se olisi, että näkisin vaimollani vatsan kasvavan. Toisaalta se tuntuu ihanalta ajatukselta, että siellä olisi minun alkioni, koska silloin siinä lapsessa olisi meitä molempia omalla tavallaan. Toisaalta taas se varmasti tuntuisi epäonnistumiselta, ettei minun kehoni, näennäisesti ja kliinisesti virheetön, osannut saada aikaan raskautta.
Mutta turhaapa näitä on nyt jossitella ja miettiä. Päivä kerrallaan ja mietitään asioita sitten, kun niiden aika on.