”Nukkukaa aina kuin voitte”

Olen syksyn aikana lueskellut vaihtelevalla innolla Amie Klempnauer Millerin ”She Looks Just Like You: A Memoir of (Nonbiological Lesbian) Motherhood” teosta.

After ten years of talking about children, two years of trying (and failing) to conceive, and one shot of donor sperm for her partner, Amie Miller was about to become a mother. Or something like that. Over the next nine months, as her partner became the biological mom-to-be, Miller became . . . what? Mommy’s little helper? A faux dad?

Tilanne muistelmissa muistuttaa hieman omaamme, sillä kirjoittajalle tehtiin ensin pitkään hoitoja (muistaakseni kymmenisen[!!] inseminaatiota) ja niiden epäonnistuttua he päättivät jatkaa hoitoja parisuhteen toisella puoliskolla. Kirjassa käydään ihan kiinnostavasti lävitse kahden äidin perheen pohdintoja, joita tässä blogissanikin olen pohtinut useaan otteeseen: millä äiti-nimellä itseäni kutsun ja miksi, kateus siitä ettei voinutkaan tulla raskaaksi, helpotus ja onni siitä että lapsi kuitenkin vihdoin on tulossa. (Kirjassa on myös paljon pohdintoja kahden naisen parisuhteesta, mutta ei siitä vielä tässä vaiheessa enempää, se vaatii ihan oman postauksensa.)

Teos on kuitenkin vähän liian amerikkalainen omaan makuuni ja kirjoittaja kertoo myös neuroottisesta tavastaan suhtautua äitiyteen lapsen synnyttyä. Lapsen syömistä ja ulostamista kirjataan ylös, mitataan ja määritetään jatkuvasti, jotta ”ei vain tekisi mitään väärin”. Kieli on ihan hauskaa ja osittain ajatuksiin kykenee samaistumaan, mutta paljon tuosta neuroottisuudesta kalskahtaa omaan korvaan liialliselta hysterisoinnilta. Vauva esimerkiksi nukkui ihan hyvin, mutta ensimmäiset pari viikkoa molemmat äideistä suorastaan valvoi lapsen sängyn vierellä lasta tuijottaen ”ettei vain se tukehdu”.

Ryhdyin tästä miettimään onko kaikille ensimmäisen lapsen vanhemmille lapsen syntymä aina yhtä stressaavaa ja väsyttävää? Noin konsensuksena viesti meille ”muulta maailmalta” on ollut aina sama: nukkukaa aina kun voitte, koska te ette nuku enää ikinä. Viestin sävy on ollut myös tyyliin ”run for your life” (apua..)

Lähipiirissä pikkuvauva-arki on myös aika monella pyörinyt voimakkaiden rutiinien ympäröimänä, jolloin arki pyörii täysin lapsen syömisen ja nukkumisen mahdollistamisen ympärillä, eikä tuota rutiinia ole saanut missään nimessä rikkoa. Lapsen pitää aina nukahtaa omaan sänkyyn jne jne.

Don’t get me wrong, muutun aivan erinomaisella todennäköisyydellä monsteri-äidiksi, joka ryhtyy mikromanageroimaan muksuaan samalla tarmolla kuin omaakin elämäänsä välillä. *köh* Silti haluaisin vain kovasti kuulla enemmän niitä esimerkkejä, että ei se pikkuvauva-aika ollut kamalaa, nukuttiinkin ihan jees ja oli oikeastaan tosi leppoisaa ja kivaa. Tuollaiset muistot voi olla myös ajan kultaamia, sillä lähipiirissä on nähty myös voimakasta dementiaa pikkuvauva-ajan suhteen. Eräs parin lapsen äiti huokaili kolmannen perään, kun ”nämä kaksi oli niin helppoja eikä itkeneet ikinä”. Muistutin hiukan epäuskoisesti naurahtaen, että eikö hän tosiaan muista, että toinen lapsista itki kaikkea, aina ja koko ajan. Toisen temperamentti on ollut pehmeämpi, mutta alkava uhmaikä näyttäisi kaatavan kipon kaikesta, koko ajan, aina ja suureen ääneen.

 

 

Äiti katsoi minua hämmästyneenä kuin puhuisin alieneista. 

Ehkäpä tuon dementian vuoksi moni vanhempi niitä lapsia ryhtyy uudelleen tekemäänkin.