Katkeruudesta
Tänä aamuna olen miettinyt katkeruutta, joka periytyy sukupolvelta toiselle. Sellaista katkeruutta, joka myrkyttää mielen niin hitaasti ja salakavalasti, ettei välttämättä edes huomaa sen imeytyneen koko persoonallisuuteen. Mietin isoäitiäni ja isovanhempia yleensä. Millaisia kokemuksia heillä on ollut sotien jälkeen ja miten se on vaikuttanut siihen, kuinka omien vanhempieni sukupolvi kasvatettiin. Oli viinaa ja väkivaltaa. Turvattomuutta ja ahdistusta. Kulisseja, joita ylläpidettiin hampaat irvessä, koska niin kuului tehdä. Samaa tehtiin myös omassa lapsuudessani.
Muistan lapsuudestani ja nuoruudestani myös sen jatkuvan turvattomuuden tunteen. Kuinka uudestaan ja uudestaan jouduin pettymään äitini kykyyn suojella ja varjella lastaan kokemuksilta, jotka eivät lapsen elämään kuulu. Kuinka yritin hakea turvaa, mutta se torjuttiin kerta toisensa jälkeen. Ajan myötä se luottamus on kadonnut kokonaan. Hänen äitiinsä, eli isoäitiini, luotin taas kuin vuoroveteen ja maan vetovoimaan. Se oli peruskalliomaista, järkähtämätöntä rakkautta, johon muistan luottaneeni kuin siihen, että aurinko nousee idästä, taivas on ylhäällä ja maa jalkojen alla.
Vasta aikuisempana olen kuullut niistä kitkeristä sanoista, joita hän omalle äidilleni eli omalle lapselleen on sanonut. Äitiydestä, vanhemmuudesta, naiseudesta. Kuinka isoäiti arvosteli valintoja ja päätöksiä, vähätteli, ja antoi ymmärtää tietävänsä kaiken aina niin paljon paremmin.
Tajusin vasta tänä aamuna, että entäpä jos oma turvattomuuteni johtuu äitini turvattomuudesta. Hänkin joutui kasvamaan perheessään liian nopeasti aikuiseksi, näkemään alkoholismia ja väkivaltaa. Ehkä äitini myös pettyi omiin vanhempiinsa ja heidän kyvyttömyyteensä suojella lastaan siltä pahalta.
Ajatus oli pysäyttävä, hengästyttävä kokemus.
Mietin isoäitiäni lapsena sodan jaloissa. Sitä ahdistusta ja turvattomuutta mitä tuohon aikaan on imeytynyt isoäidin luihin ja ytimiin. Onkohan turvattomuus istutettu tuolloin vai jo aiemmin? Onko se perua jo isoäidin vanhemmilta ja heidän vanhemmiltaan? Onko se sukupolvien ylitse ulottuva koura, joka on jäädyttänyt lasten luottamuksen vanhempiinsa?
Kun katson äitini sisaruksia nykypäivänä, näen heissä niin paljon vihaa. Vihaa ja katkeruutta menneisyyttä ja nykyisyyttä kohtaan. Se näyttäytyy kitkeryytenä ja pisteliäisyytenä kaikkia kohtaan, kuin liian karhea villapaita, jonka haluaa nopeasti yltään pois. Mikään ei ole koskaan hyvin.
Päätin aiemmin jo ihan muissa asioissa, kasvatukseen ja identiteettiin liittyvissä seikoissa, etten päästä itsestäni eteenpäin minulle välitettyjä kokemuksia. Haluan päättää itseeni myös tuon katkeruuden ja turvattomuuden. Se päättyy minuun ja teen kaikkeni, ettei oma lapseni saa koskaan kokea omassa lapsuudessaan sellaista.
Se päättyy minuun.