”Mikset ole jo valmis!”

”Kai sulla on joku huppari sit synnärille, et saat vauvan heti ihokosketukseen?”

”Eiks teillä ole laukkua pakattuna jo? Meillä oli neljä kuukautta ennen laskettua aikaa!”

”Kannattais varmaan niitä vaippojakin ostaa jo..”

”Et sä pärjää mitenkään tuolla määrällä harsoja!”

”Ettehän sitä lattialle sitten laita, kun koirat pääsee siihen koppaan.”

Yhdeksän viikkoa laskettuun aikaa ja koko muu maailma tuntuu elävän siinä todellisuudessa, missä vauva tulee justnythetieikäkohta. Siinä todellisuudessa meidän pitäisi olla myös valmiimpia ja valmistautuneempia. Katson vauvan huonetta ja siellä on edelleen naulaa, vasaraa ja muuta remonttitarviketta. Lahjoituksena saadut lastenvaatteet ovat epämääräisissä kasoissa, vaikka ne piti järjestelmällisesti koon mukaan vaatekaappiin laittaa. Roikkuva kehto on edelleen kesken.

Yleensä valmistaudun hyvin neuroottisesti Tärkeisiin Asioihin, hyvissä ajoin ja reippaasti etukäteen. Suunnittelen, vatvon ja pohdin. Nyt en kuitenkaan enää osaa (ja tämä vaikutus on näkynyt muillakin elämän osa-alueilla). Olen hajamielinen, olemme molemmat hajamielisiä, ja haluaisin vain päivät pitkät makoilla sängyssä käsivarsi vaimon vatsan ympärillä. Vauva pyörii ja hyörii jo niin paljon ja niin isona, että se näkyy vatsan lävitsekin, kun asentoa vaihdetaan ja liskodiskoillaan iltavilliä. Vauva tuntuu jo tutulta minullekin. Tyypiltä, omalta persoonaltaan, jolla on maailman kaunein nimi(kin). 

En osaa suunnitella syntymän jälkeisiä viikkoja, koska ne ovat niin vieraita. Kalenterissa se lukee isoilla kirjaimilla sydämen kera ja olen putsannut työasioita sen jälkeen pois. Vastaan vain aina ja kaikkialle ”ei oo ei tuu”. En tuu, meille tulee vauva. Perheenlisäystä. Muksu. Mukelo. Baby.

Nimiäisiä kyllä suunnittelen, sillä juhlien järjestäminen on tuttua, sen minä osaan. Mutta kaikki sitä ennen, se arki ja sen pyörät ympyrät tuntuu niin abstrakteilta. Semmoisilta, mitä muille tapahtuu ja on tapahtunut. Joihin kuuluu imetysmaratoneja, maidontuoksuisia vaatteita, puklurättejä, mustia silmänalusia, huolta ja murhetta (”entä jos se tukehtuu!”). Minä olen isyysvapaalla enkä oikein vieläkään tiedä mitä se konkreettisesti tarkoittaa. Enhän kuitenkaan ole isä, vaan äiti. Se Toinen äiti.