Äiti, äityli, äiskä, äippä, mama, mamma, mami..

Niin kuin rakkaalla lapsella on monta nimeä niin on myös vanhemmalla. Kun perheessä onkin kaksi äitiä, se biologinen ja sosiaalinen, joutuu myös miettimään millä nimellä haluaisi itseään tai toisiaan kutsuttavan. Tämäkin pohdinta on varmasti tässä vaiheessa jo liian aikaista, mennäänhän nyt vasta raskausviikolla kuusi, mutta pohdinnat ovat oma tapani osallistua asiaan.

Olen lapsesta saakka kuvitellut olevani jonkun äiti. Se sellainen äiti, jonka syliin pääsee aina, joka nauraa paljon, asettaa rajoja, peuhaa ja leikkii lapsensa kanssa. Äiti. Meillä jokaisella on sellainen, vaikka nimi vaihteleekin. Osalle äiti on mutsi, toiselle äiskä, toisella mamma. Nimeen liittyy aina paljon erilaisia mielikuvia ja odotuksia, joskus perheen sisäisiä vitsejä tai hellittelyjä. Myös murrealue vaikuttaa, sillä Pohjois-Suomessa harvemmin käytettäisiin nimitystä mutsi, kun taas Uudellamaalla se on aika tyypillistä.

Kahden äidin perheessä nimellä on myös senkin kautta väliä, että lapsi oppii erottamaan äidit toisistaan nimellä. Jotkut antavat lapsen itse päättää ei-biologisen äidin nimityksen, jolloin nimi voi olla esimerkiksi mamma, mami, mammu, mumu tai jotain muuta taaperon suuhun helposti istuvaa. 

Äiti.

Äiti-sanaa liittyy myös ulkopuolisia odotuksia. Äidin esimerkiksi oletetaan aina synnyttäneen lapsensa. Kun tulen liikkumaan vauvamme kanssa, saatan joutua kuulemaan kuinka olen ”palautunut nopeasti raskaudesta”. Tai kuinka puolisoni saa kuulla lapsensa ”muistuttavan häntä”. Kerrommeko jo tuossa tilanteessa kahden äidin perheestä? Vai hymyilemmekö hiljaa, nyökyttelemme ja lähdemme siihen sosiaaliseen leikkiin, jota äitiys kulttuurissamme on?

Moni on kertonut äitiyden tunteen heränneen vasta synnytyslaitoksella. Osa todennut sen tunteen tulevan vasta myöhemmin, osa aiemmin. Nyt kun en itse synnytä lastamme, miten minusta tulee äiti?