Alho

Tulihan se sieltä. Tunteiden vuoristoradan alin kohta, lujaa ja jyristen, niin että osa matkustajista vastoin parempaa tietoaan pelkäävät pulttien pettävän vanhassa nitisevässä radassa. Alho, syvänne, musta pilvi pään päällä, harmaa suodatin vaaleanpunaisten linssien tilalla.

Olen myös saapunut siihen vaiheeseen, missä näen kaikkialla vain vauvoja ja raskaana olevia naisia. Ne hyppivät silmille Facebookissa (”ihanaa, rakenneultra ensi viikolla!” ”LA huomenna, jippiii!”) ja kadulla. Ne lällättävät HenkkaMöykän kevätkatalogin sivuilla pulleaposkisina vauvoina, eikä edes sukupuoliroolitetut lastenvaatteet jaksa enää ärsyttää. Katson niitä turrana, haluten huutaa jokaiselle, että ymmärrättekö kuinka vitun etuoikeutettuja te olette.

Yritän olla zen. Löytää sen rauhallisen rannan sisältäni, jonne karata mielikuvamatkustelemaan todellisuutta. Harjoittelen tilanteita päässäni, joissa joudun kertomaan ystäville ja läheisille, jotka tietävät hoidostamme, että ei, kehoni ei osaa tehdä lasta. Olen hedelmätön. Makustelen tuota sanaa mielessäni ja mietin purskahdankohan siinä tilanteessa itkemään. Itkeeköhän joku toinen.

Jatkoviljellyistä alkioista selvisi pakkaseen vain yksi miten kuten normaalisti jakautunut. Vatsassani on se toinen. Julmaa matematiikkaa.

18 munarakkulaa

12 munasolua

12 hedelmöittynyttä munasolua

7 normaalisti jakautunutta 3. päivän alkiota

1 kolmosluokan viidennen päivän alkio

1 uudelleen pakastettu x-luokan kuudennen päivän alkio

á n. 10.000€

Tiesin jo etukäteen muutaman ystävän hoitoja sivusta seuranneena, että hoidot ovat rankkoja. Mutta en oikein koskaan tajunnutkaan – miten olisinkaan voinut – miten se rankkuus muodostuu näissä hoidoissa. Se on myrkyllinen cocktaili pään ja kropan sekaisin pistäviä lääkkeitä, loputon määrä aamuvirtsaa ja ovulaation metsästystä, kourallisittain negatiivisia raskaustestejä, kyyneleitä toisensa perään, valkoista vihaa omaa vartaloa ja kaikkia muita ihmisiä kohtaan. Se on verta. Itkusta turvonneita silmiä. Hiljaa lausuttuja rohkaisevia sanoja öisin. Kyyneliä ja räkää toisen olkapäällä. 

Se on toivon musertumista, pala kerrallaan, kuin hilseilevä maali. Pölyn kokoisista murusista aina suuriin valtaviin liuskoihin, jotka murenevat lohduttajan käteen.

 

Piinapäiviä jäljellä seitsemän. Ehkäpä huomenna kaikki on jo paremmin.